Pakko menestyä ja vauhdilla

Piti jo aikaisemmin kirjoitella aiheesta, mutta jäi otsikon tasolle. Oon näitä miettinyt monesti ennenkin, mutta Kaisa Hilskan kirjoitus facebookissa Paimenkoirarinki -ryhmässä sai taas uudelleen näitä ajatuksia pintaan. Kuten Kaisakin viittasi, on harrastuspuolella aika yleistä ajatus siitä, että koiran pitäisi saavuttaa nuorena jo vaikka ja mitä, tai muuten on jossain vika. Jos ei koirassa, niin ainakin ohjaajassa, todennäköisesti molemmissa.

Ihmisillä tuntuu olevan hirvee kilpailuvietti tän asian suhteen, oikein todella kilpaillaan siitä kenen koira saavuttaa nuorimpana eniten titteleitä. Ja se koira on tietenkin paras. Harrastuksia harrastetaan ikään kuin menestyksen, maineen ja kunnian vuoksi. Titteleiden takia. Ja jos koiralla ei ole jotain tiettyjä titteleitä, niin se on sitten huono. Tai ehkä nyt puhun enemmänkin bortsupiireistä, en tiedä onko muiden rotujen piirissä ihan näin pitkälle menevää kilpailuhenkeä ja nuorten koirien treenaamista..? Eikä tietenkään kaikilla bortsujen omistajillakaan. :)

Ei harrastamisessa ja menestymisessä mitään pahaa ole jos se tapahtuu koiran ehdoilla. Jos nuorta koiraa kuitenkin kovasti prässätään yli sen kykyjen, tai väkisin tehdään lajeja titteleiden vuoksi, niin hauskuus harrastamisesta häviää aika äkkiä. Mä olen itsekin syyllistynyt tähän syntiin. Odotin, että treenaan Ukosta varsinaisen tähden todella nopeasti, käydään tokosta napsimassa ykköstulokset luokka kerrallaan ja valion titteli tulee joskus 2-vuotiaana. Kun asiat ei olleetkaan niin helppoja, tunsin monesti syviä pettymysken tunteita.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että koiralle ei voi asettaa tällaisia aikarajoja. Samat koulutusmetodit ei toimi edes kahden saman rotuisen koiran kanssa. Eikä se hitaammin kehittyvä ole huonompi. Koirat eivät myöskään ilkeyttään tee asioita huonosti, taustalla on lähes aina jotain mikä löytyy peiliin katsomalla ja/tai sitten muista ulkoisista tekijöistä johtuva seikka.

Jokainen koira on oma persoonansa, joka on arvokas omana itsenään, ilman titteleitä. Olen ymmärtänyt ja sisäistänytkin sen, että treenaamisesta kivaa ei tee ne koularit ja tittelit, vaan se miten me treenataan yhdessä ja millainen fiilis meillä on yhdessä. Nykyään olen keskittynyt paljon enemmän vaan siihen, millaiselta haluan meidän yhteistyön tuntuvan. Haluan, että koira on innoissaan tekemässä "töitä" minun kanssa, ei haahuile vaan keskittyy vain minuun, ja meillä on koko ajan hauskaa. Samalla annan itsestäni 100% koirille, keskityn niihin täysillä. Treenikaverin kanssa jutustelut tehdään sitten, kun koira on autossa. Haluan, että koirani voivat luottaa minuun tiukan paikan tullen, että ne saavat minusta itsevarmuutta ja voimaa eikä päin vastoin. Työskentelyn täytyy ilmentää tätä ja silloin olen äärimmäisen tyytyväinen. Tokon treenaamisen laittaminen vaihtoaitioon Ukon osalta on ollut yksi parhaita päätöksiä mitä olen koskaan tehnyt. Sen jälkeen olen voinut keskittyä rauhassa vain ja ainoastaan meidän yhteistyöhön ja musta tuntuu, että suhde mun ja Ukon välillä on kehittynyt monella eri saralla.

Tänään käytiin tottistelemassa poikien kanssa. Kävi kuitenkin vähän kökösti, kun ei tajuttu ennen 35 km päähän ajamista, että kentän valoihin tarvitaan avain. Treenattiin sitten auton ajovalojen valossa. Otin startterin mukaan ja ammuttiin koirille. Ukko pelkäsi laukauksia aika paljon, irrotti purutyynystä laukauksen kuulleessaan, vilkuili ympärilleen ja selvästi mietti minne pääsis piiloon. Kannustamalla tuli kyllä takaisin kiinni leluun ja leikki jonkin aikaa jopa aika vapautuneesti, mutta heitettyä lelua ei suostunut hakemaan, ei uskaltanut irrota musta. Jälkikäteen Ukko ei olisi halunnut tulla pois takakontista. Tää on todella erikoista, koska Ukko ei pentuna reagoinut paukkuihin mitään, mutta sen asian pohtiminen olisi ihan uuden kirjoituksen aihe.

Tämä on aika takaisku mun jälkikoe-suunnitelmille ensi kesälle, mutta en pettynyt itse asiassa ollenkaan. Katsotaan nyt, kun päästään valoisaan aikaan ampumaan, että miltä näyttää ja saisko Ukon totutettua laukauksiin siinä määrin, että tottelevaisuusosuus onnistuisi ilman suurempia vireenlaskuja, että saataisiin se vire ja yhteistyö kantamaan paukkujen yli. Ei meillä kiire ole. Jos ei saa, niin sitten ei saa. Kyllä me pärjätään ilmankin tai voidaan tehdä jälkeä omaksi iloksemme. Ei mun ole mitään syytä tai tarvetta tämän vuoksi pettyä Ukkoon, vaan yritän auttaa Ukkoa parhaan kykyni mukaan. Jos se ei riitä, niin on muita harrastuksia.

Törmäsin myös tänään facessa tällaiseen "Vain koira", kirjoitukseen, joka on ilmeisesti vanhempikin juttu, pyörinyt netissä pidempään, mutta nyt kaverin kautta törmäsin. Googlettamalla löytyy koko versio tekstistä hakusanoilla "vain koira". Itse kopioin tähän vain minua eniten koskettaneet:

“Vain koira” tuo elämääni sen aidoimman ystävyyden, luottamuksen ja puhtaan pidättelemättömän riemun. “Vain koira” tuo esiin myötäelämisen ja kärsivällisyyden jotka tekevät minusta paremman ihmisen. “Vain koira” tuo minusta esiin sen mikä on hyvää ja ohjaa ajatukseni pois itsestäni ja päivän huolista.

Koirat on minulle aina koiria, ei lapsia tai lapsen korvikkeita, ei ihmiseen verrattavia. Mutta mun koirat ei ole minulle koskaan "vain koiria", vaan kaikkea tuota edellä mainittua ja paljon enemmän. Jokainen on yksilö ja arvokas omana itsenään. En voisi kuvitella elämää ilman niitä, mutta jokaisesta on joskus luovuttava, silti koskaan unohtamatta. Jokainen tuo jotain uutta mun elämään ja kasvattaa uudella tavalla. Miten tämä voitaisiin mitata titteleissä tai menestyksessä harrastuslajeissa?