Käytiin tänään pitkästä aikaa Somerolla paimentamassa. Päästiin ihan isolle pelolle treenaamaan kaaria ja meni kyllä ihan kivasti. Tuija antoi ehkä parhaan kehun mitä voi saada, että mulla on Ukon kanssa hyvä symbioosi, että Ukko ottaa voimaa musta. :)) Ukko todella teki ihan kivasti, kaarien loppuosat nyt avoimella pellolla tuppas jäädä vähän vajaiksi, vaikka ahtaammissa tiloissa on jo tehnyt tosi hienosti, mutta kun menin lähemmäksi niin Ukko selvästi tosiaan ottikin musta hyvällä tapaa voimaa, rauhoittui ja laajensi kaartaan. :)
Mutta on sillä hitsi vie silmääkin. :D Juuri siellä kaaren lopussa meinaa alkaa hidastaan ja jumittaan silmään, ja tulee sen vuoksi liian aikaisin sisään. Ja sitten pitää lampaat kyllä niin nipussa mun luona, että ne ei saa liikahtaa mihinkään Ukon julman katseen alla. :D Jakoa yritettiin eilen harjoitella, mutta se meni siihen, että harjoiteltiin luoksetuloa, kun Ukko olis vaan koonnut hajoavaa laumaa ja sen oli tosi vaikee päästää irti niistä ja tulla mun luo. Ukolle ei varmaan koskaan tule toimimaan sama hienovarainen jakotapa kuin Jerikolla, että kaikessa rauhassa haetaan aukeavaa paikkaa, kun Ukko sitten ehtii siinä jäämään jumiin. Jako pitää tehdä niin, että mahdollisimman nopeasti kutsun vaan Ukon vaan mun käteen jonka ojennan sopivasta kohtaa lampaiden yli. Ja Ukolle pitäis siis opettaa tämä nopea luoksetulo lampailla.. Helpommin sanottu kuin tehty. ;)
Mutta sitten Jerikon kanssa ei ollut symbioosista tietoakaan (ainakaan valtaosin) ja oon kyllä tosi pettynyt itseeni. :( Kun mun on kerta tarkoitus luoda yhtä lailla Jerikon kanssa samanlainen fiilis, että me tehdään yhdessä ja koirat voi luottaa muhun, että autan, niin miksi sitten kimpaannut Jerikon kanssa niin helposti? Pintaan puskee ajatukset "kyllä sen pitäis osata" ja "kyllä sen pitäis totella". Nytkin oli kyse tilanteesta, että lampailla oli kova veto lampolaan ja Jeriko jätti tämän vuoksi hakukaaren vajaaksi. Väkisin sitten yritin sitä saada jatkamaan ja meni sellaiseksi karjumiseksi ja lähestyin Jerikoa komentaakseni kovemmin, en auttaakseni. Juuri se mitä en haluais koiran ajattelevan siitä, että tulen lähemmäksi. :( Miksi en sitten vaan oikeasti mennyt lähemmäksi ja auttanut, että Jerikolla olis se tunne, että lampaat pysyy hallussa vaikka tuleekin yli jonkun kriittisen pisteen? Voi että mä oon huono emäntä. :(
Tehtiin me loppuun kaksi hyvää hakuakin. Toinen pitkä haku (ehkä 250 metriä) vasemmalle niin, että olin itse puolessa välissä auttamassa ja kävelin vaan rauhassa mukana kohti lampaita. Toinen oikealta ja siinä sain Jerikon vielä pysähtymään just sinne minne halusin. Tosin osittain johtui ehkä hämmennyksestä kun "tolppakoira" vähän pölläytti lampaita hajalleen. :D Mutta mitäpä noista, pysähtyi kuitenkin ja aja -käskyllä nosti lampaat nätisti ja annoin tuoda mulle, että saatiin helppo harjoitus loppuun. :)
Jatkossa pitää kyllä oikeasti kiinnittää huomiota tähän. Että jos mulle tulee joku ihme tarve huutaa Jerikolle, niin se tarkoittaa, että täytyy mennä lähemmäksi auttamaan, ei komentamaan. Tavallaanhan Jeriko sitä paitsi oli tossa vetotilanteessa oikeessa ja mä väärässä. Symbioosiin ja hyvään saumattomaan yhteistyöhön kuuluis myös se, että molemmat pystyis luottamaan toisiinsa vaikka sitten oliskin joskus tilanteita, että koiran pitäis totella ehdoitta. Mutta ei se voi totella ehdoitta jos ei voi luottaa, ettei sen vuoksi lampaat karkaa... Eli nyt vaan oma ohjaus kohdilleen, painopiste koiran tukemiseen eikä komentamiseen, myös Jerikon kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti