Tänään korkattiin uusi laji kisamielessä eli lähdettiin Äänekoskelle valjakkohiihtokisoihin, joiden yhteydessä oli myös SBCAK:n rotumestikset. Olin tosiaan vasta maanantaina kuullut, että matka ei ollutkaan 5km vaan 7,5 km! Koko lyhyen treeniajan oltiin treenattu max 5 km matkoja, ei koskaan yli ja tiistaina sitten vasta ekaa kertaa pidempää matkaa. En tiedä tiesivätkö kaikki muut matkan todellisen pituuden, suuri osa varmaan kuitenkin, kun oli järjestävän seuran jäseniä tai jotain yhteyksiä järjestävään seuraan mistä olis helposti asiasta kuullut. Harmillinen juttu sinänsä, enkä hirveesti tykännyt siitä tavasta kuinka järjestäjät vaan viittas kintaalla tälle virheelle KOPAssa...
Ensimmäinen perässä tulija tuli meistä ohi n. 1,5 km kohdalla, kun olin
juuri edeltävästi kaatunut jyrkkään alamäkimutkaan. Enpä ole tuollaista
samanaikaista alamäessä jarruttamista ja kääntymistäkään harjoitellut.
:D Huhut eivät olleet ollenkaan liioitelleet Äänekosken mäkiä ja aika pian musta oli mehut imetty. Sitten tuli vielä sellainen kaksiosainen tapponousu etten olis osannut kuvitellakaan niin hirveetä ja siihen kyllä vauhti tyssäs aivan lopullisesti. Tässä kohtaa tuli sitten useampikin meistä ohi, hieman söi naista katsoa kuinka meistä mentiin ohi narut löysällä ja hiihtäjän taitojen voimin. Tai paremminkin Jerikoa kävi sääliksi, kun raukka parhaansa yritti ja mä vaan olin jarruna perässä. Itse asiassa myös voittajakoirakko otti meidät mäessä kiinni, mutta jäikin siihen sitten rinnalle, kun oli vähän hämminkiä siitä pitäisikö koiran mennä eteenpäin vai ei. Jerikolla olis ollut haluja mennä ja sitten meinasinkin lähteä kiihdyttämään, mutta toinen siitä valpastui ja lähti rinnalle juoksemaan ja katseli sillä silmällä, että katsoin paremmaksi jarruttaa ja jättäytyä taakse ettei käy kuinkaan.
Otin itselleni muutamia muitakin lepotaukoja siinä, kun ei vaan voimat, tekniikka ja kunto riittäneet millään, enkä raaskinut koko matkaa vaan tyhjän panttina roikkua perässäkään. Vielä ennen loppukiriä pieni tauko, että sain kerättyä voimat ja saatiin Jerikolle kuitenkin vauhdikas maaliintulo ja kiva fiilis siihen. Lopun alamäessä Jerikon naru löystyi vasta ensimmäisen kerran kunnolla, kun alamäki olisi vienyt mua jo vauhdikkaammin, mutta joka tapauksessa Jeriko juoksi sen minkä jaloistaan pääsi maaliin asti. Maalin jälkeen Jeriko kaatui kyljelleen ja haukkoi lunta suuhun sivuttain kaikkensa antaneena. Meidän aika oli sitten lopulta 26,17, sijoitus 10/11. :D
Kävi sääliksi Jerikoa, kun joutuu tällaisen surkean hiihtäjän kanssa taistelemaan, paremman hiihtäjän kanssa tulos olisi varmasti aivan toinen, koska veto ei kyllä lopu! Toisaalta olen aivan älyttömän ylpeä Jerikosta, aivan mahtava ihana rakas karvapallo, joka on valmis vaikka kiipeämään vuorille mun eteen. Sydämiä kaivataan! Ja vaikka jokainen treeni mun kanssa on taistelua taakkaa vastaan, niin joka kerta lähdössä Jeriko on intoa täynnä ja antaa joka kerta kaikkensa, hankaluudet perässävedettävän kanssa ei lannista. ;)
Mutta nyt vaan lisää hiihtotreeniä ja ensi vuonna uutta matoa koukkuun. Ei musta hetkessä tule mikään hyvä hiihtäjä, kun toiset on hiihtäneet vuosikausia ja mä vasta aloittanut, mutta koska Jeriko (ja Ukko) kuitenkin lajista nauttii, niin sitä tehdään vähintäänkin omaksi iloksi ja käydään kisoissa vähän hömpöttelemässä, katsotaan tulisiko musta joskus edes sen verran hyvä hiihtämään, että Jerikolla olis mahkuja. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti