Kuusi keppiä ja äijiä

Keskiviikkona olin päivystysvapaalla ja lähdettiin aamupäivällä Saran kanssa jälkeä treenaamaan. Sateessa tietenkin. Ja Saralla vielä pikku Viktor mukana. Ollaan me harrastajat aika hulluja. :D Sade tai lapsi rintarepussa ei menoa haitannut, päin vastoin, meillä oli hyvä kuuden kepin päivä.

Sara tallasi Jerikolle ja Ukolle molemmille jäljet, tehtiin esineruutua välissä ja sitten kävin yksin ajamassa jäljet. Varsinkaan Ukon vauhtiin ei olisi ollut turvallista tullakaan lapsen kanssa. Jerikon jälki oli 1,5 km pitkä, kuusi keppiä, janalta lähti oikealle, jana ehkä vähän ylipitkä. Jälki vanheni ehkä himpun yli kaksi tuntia.

Koko ajan ei sentään satanut, mutta kuuroina ja maa oli tietenkin märkä, ja tämä aiheutti kyllä selvästi hankaluuksia näille kokeneemmillekin koirille (siis Theba ja Jeriko). Kerran kokeessa oltu sateessa ja siellä sama havainto. Järkeilin silloin sitä päässäni, että kun sateella maa haisee ihmisenkin nenään, niin häiritseekö maan oma voimakas haju jäljen seuraamista. Ehkäpä.

Janalla Jerikon kanssa oli vähän säätöä, lähti jotenkin taittamaan liian aikaisin vasemmalle, ja jouduin ottamaan uuden lähetyksen. Uusi lähetys siis vähän lähempää, mutta tämäkin olisi mennyt melkein voittajaluokan janasta, joten enpä tuosta nyt välitä. Jäljen nosti hienosti ja tarkasti ihan kaksi askelta vasemmalle ja valitsi sitten oikean suunnan. Olisiko tämä takajälkiongelma vähän jo aukeamassa? :)

Itse jäljestys oli selvästi haastavaa, Jeriko tarkasteli normaalia enemmän ja edettiin melko hitaasti. Koko jäljen ajamiseen meni aikaa varmaan sen verran, että ehkä juuri ja juuri olisi kokeessa määräajassa ehtinyt palauttaa kepit, tai sitten ei. Oli kyllä mun usko  jotenkin koetuksella. Kaksi ekaa keppiä noin 200 metrin välein, mutta sen jälkeen sitten tosi pitkää väliä ja kun Jeriko tarkasteli ja oma suuntavaisto sekoittui, niin oli usko koetuksella. Mieleen hiipi ajatus, että nyt niitä keppejä sitten jää oikein kunnolla, että nostaako enää mitään. Lopulta kuitenkin mun helpotukseksi nousi kolmas keppi. Siitä jatkettiin ja edelleen pitkää väliä. Neljännen kepin kohdalla en nähnyt mitä tapahtui, Jeriko ehkä tarkasti juuri jotain, mutta itse tulin liinan kanssa perässä suoraan kepin kohdalle. Jeriko oli siis mennyt ohi tai yli. Kutsuin takaisin nostamaan kepin ja palkkasin siitä.

Jorma oli otsassa tässä vaiheessa jonkin verran kasvanut. Itsestä tuntui, että tunnelma jäljellä oli hieman kireä. Mä epäilin, että Jeriko on jättänyt useamman kepin ja tuntui, että oltiin menty jo niin pitkä matka, ettei keppejä enää voinut olla kuin yksi jäljellä. Jeriko teki koko ajan töitä hienosti ja itse vaan kävelin perässä. Mutta niin vaan väärässä olin. Tien varteen tultiin, mutta siitä käännyttiin vielä takaisin kohti metsää ja viides keppi nousi. Tämä oli niin lähellä tietä, että olisi hyvin voinut olla lopetuskeppikin, mutta annoin Jerikon jatkaa jäljestystä ja niin vaan nousi kuudeskin keppi. Aivan huikeeta! :) Siis kisanomainen suoritus, tallaaja ei tullut mukana ja käytännössä oltais siis tultu metsästä kuitenkin kaikki kepit mukana. Sehän se pääasia on. ;)

No jos Jerikon kanssa meni hyvin, niin Ukko oli ihan jäätävässä iskussa. Koska siitä on tullut tollanen jälkikoira? Ihan hyvähän se on (kai) aina ollut, näin muistelisin, mutta nyt kyllä meno on ihan jäätävää. Jana oli 1-luokan koepituinen. Ukkokin sekoili janalla ensin ja jouduin uudelleen lähettämään (janasekoilu oli päivän teema), mutta tämä olikin pisin jana mitä ollaan koskaan yritetty. Nosti takajäljen ja lähti sitä oikein määrätietoisesti ajamaan. Ukolla ei selvästikään ole vielä riittävästi kokemusta, että osaisi valita suuntaa. Pitäisi tehdä enemmän viistoja janoja vielä, että helpottaisi sitä oikean suunnan valitsemista.

Saran huikkaisusta kutsuin vaan Ukon takaisin ja se vaihtoi suunnan ja sitten mentiin! Ukko painoi liina kireällä koko ajan täysi veto päällä ja vauhdikkaasti, mutta silti hämmästyttävän tarkasti jäljellä. Tarkastukset teki niin nopeasti, ettei ehtinyt kissaa sanoa ja liinasta en uskaltanut todellakaan päästää irti. :D Lähinnä siis roikuin liinan jatkona ja juoksi pöpelikössä Ukon perässä enkä juurikaan ehtinyt nähdä mitä se teki, ennen kuin se jo syöksyi keppi suussa mun syliin. Kepit nousi tasaiseen tahtiin ja kepeiltä lähdöt sujui nyt hienosti, kun otin aikaa siitä lähettämiseen enkä antanut vaan lähteä vauhdissa. Niinpä jäljestäminen pysyi koko ajan tarkkana. Ennen kuudetta keppiä tultiin tien reunaan ja mietin, että ei oo voinut keppi jäädä, kun niitä koko ajan nousi, ja niin vaan Ukko otti hienosti kulman tien edessä (mikä olisi ollut kokeneemmallekin ihan kohtuullinen haaste), jäljesti loppuun ja nosti vielä viimeisenkin kepin. Hieno Ukko! :))

Esineruudussa oli paljon korkeusvaihtelua ja esineet kaikki joko kuopassa tai jonkun kumpareen päällä. Tämä oli suhteellisen haastavaa, mutta ihan kivasti meni. Jeriko teki hienosti töitä ja vaikka ohitti ensimmäisen esineen aika läheltä (koiraa korkeamman mättään päällä) niin nosti nopeasti vastakkaisesta takakulmasta esineen ja sitten keskeltä notkelmasta. Viimeinenkin esine nousi, vaikka vaati sitten kaksi lisälähetystä, kun ensimmäisellä Jeriko lähti oman visionsa mukaan tarkastamaan aluetta, joka hänen mielestään oli tarkastamatta. Sara kommentoikin, että se on kyllä fiksu koira, että selvästi hakee alueilta, joita ei ole mielestään vielä tarkastanut. Aika useinhan Jerikon kanssa ongelmaksi muodostuu enemmänkin liika älykkyys ja se, että Jeriko ajattelee tietävänsä paremmin kuin minä. ;) Toisella lisälähetyksellä kuitenkin uskoi ja lähti oikeaan suuntaan ja esine nousi.

Ukko teki kans ihan ok töitä, mutta esineruutu ei kyllä ole sen vahvuus siinä, että se herkästi tekee hommia vähän löysästi. Oikean takakulman esine nousi ensimmäisenä ja sitten keskiesine ihan vahingossa kun Ukko oli hölköttämässä ohi (kutsuin sitä kai..?) ja sai vauhdissa hajun ja nosti esineen. Jätettiin tämä treeni kahteen esineeseen.

Eilen oli sitten toisinto keskiviikosta, kun sateessa taas pk-treeneihin. Tällä kertaa kylläkin haku. Jeriko on viimeksi ollut hakutreeneissä kuukausi sitten ja kokonaisuudessaan nämä oli nyt 16. treenit. Jerikohan oli aivan liekeissä, kun pitkästä aikaa pääsi hakuilemaan ja kun agilityssäkin ollut vielä taukoa varpaan vuoksi. Tehtiin norjalaisena sekametsänä taputus-avuilla 1-8 (tosin 7 ja 8 ihan näkölähtönä ilman muita apuja) ja siitä sitten ykköstä kohti taputusten kera palaten.

Jeriko ampui metsään joka lähetyksellä niin lujaa, etten ole sen (tai kovin monen muunkaan) koskaan juoksevan metsässä niin lujaa. Pois alta risut ja männyn kävyt! :D Haukku lähti todella voimakkaasti ja välittömästi maalimiehen löydyttyä ja Jeriko haukkui pisimmillään jo noin 20 haukun sarjoja. Tosin tässäkin tulee Jerikon älykkyys vähän vastaan, kun loppua kohden se selvästi alkoi laskemaan, että monta haukkua on pyydetty (vaikka epäsäännöllisiä määriä!) ja odotti palkkaa tietyn pätkän jälkeen. Mutta siis pääsääntöisesti tasaista hyvää haukkua, alkuun kyllä parhaimmat.

Lopetettiin sitten kuitenkin 7 maalimieheen, joka oli pari metriä korkean kiven päällä. Koskaan ei ole Jeriko tainnut maalimiestä joutua yläilmoista etsimään, mutta nyt kyllä löytyi niin nopeasti ja hienosti ja muitta mutkitta hyppäsi kivelle haukkumaan, että siihen oli hyvä lopettaa. Kaikilla lähetyksillä todella suora ja hyvä eteneminen alueen loppuun saakka ja kääntyi aina etenemään oikeaan suuntaan. Ai vitsi, kun oli hyvä! :)))

Tästä tuli kyllä taas treeni-intoa (vaikkei tauko innon puutteesta ole ollut kiinni vaan aikatauluista) ja muotoilin jo päässäni treenisuunnitelmaa ensi kerralle. Eli kokeillaan tehdä ilman apuja ja niin, että varmasti osa maalimiehistä löytyisi etenemisen tuloksena, toki sitten niitä suoriakin. Ja jos tämä sujuu hyvin, niin sittenhän voisi uskaltaa alkaa ottamaan vielä tyhjiäkin tänä syksynä ja ehkä ensi vuonna oltais koevalmiita.. :)

Ilme kertoo kaiken: hauskaa oli!

Hakutreenien päättyessä puol kasin aikaan alkoi jo hämärtää. Aikaa oli tapettavana kuitenkin tunti ennen Ukon agilitytreenejä ja halusin käydä tekemässä esineruututreeninkin. Käveltiin tietämälleni sopivan avoimelle paikalle tien varteen ja sinne sitten tallailin ruudun. Pk-liivit unohtui autoon. Ukko pääsi ekana vuoroon, mutta ei kyllä tehnyt ollenkaan parastaan, tuntui että hämärä ehkä vaikutti siihen ja Ukko jännitti? Ekana vasemmalta lähetys ja siinä etuesineenä pieni kissojen lelu. Ukko lähti ihan väärään suuntaan ja jäi sinne jonnekin juurakkoon jotain touhuamaan. Kutsuin takaisin ja toisellä lähetyksellä esine nousikin. Keskellä takana ja vasemmassa takakulmassa oli muut esineet ja maasto sinänsä simppeliä, mutta keskellä edessä korkeaa heinikkoa, jonka läpi piti ensin mennä. Ukko ei meinannut upota millään takarajalle, aina kaarsi liian aikaisin pois. Yritin vielä lähettää oikeaan takakulmaan, jossa esteetön pääsy taakse asti, mutta ei mennyt sinnekään. Liikaa otettu etuesineitä Ukon makuun? Käytiin sitten yhdessä katsomassa molemmat esineet ja sitten Ukko upposi taakse saakka ja esineet nousi.

Jerikon päästessä omalle vuorolleen oli jo aika hämärää. Otin nyt taas rauhassa aikaa ennen kuin tein ekan lähetyksen, odotin sopivaa tuulta ja se kannatti. Jeriko ampui täysillä ruutuun ja oli jo sillä vauhdilla viisi metriä etuesineen ohi, kun saikin hajun ja täydessä vauhdissa kääntyi ympäri ja nosti esineen. Toinen lähetys ei tästä juuri huonommaksi jäänyt, ampaisi suoraan takarajaa kohti ja aivan kuin olisi saanut jo ruudun puolessa välissä hajua esineestä, koska lähti kaartamaan hieman, mutta aivan suoraan esineelle (lähetys oli hieman vasemmalla esineeseen nähden). Palautusvauhti oli oikein hyvä! :) Kolmas esine oli haastavin vaikkei tässäkään haastetta riittänyt kymmentä sekunttia pidempään. Pikku lonkakko kannon päällä ja siellä hämärässä näkyi, kun Jeriko pohdiskeli että missä se on, mutta löysi silti melko nopeasti. Hieno poika!

Esineruututreenin loputtua lähdettiin kävelemään ja tämä oli valaistua silloin...

Tän viikon treenit on kyllä ollut taas ihan huikeen hyviä. Jerikon kanssa on aivan upea treenata ja taas on kyllä herännyt sellaiset kiitollisuuden tunteet tuosta koirasta, että en voi sitä kuvaillakaan. Olen mielestäni aivan äärettömän onnekas, että olen ylipäätään saanut käsiini noin loistavasti itselleni sopiva koiran, saati sitten että se on sattunut olemaan ensimmäinen koirani.

Jerikossa on mielestäni lähes kaikki hyvän harrastuskoiran ominaisuudet (korkeajalkaisempi saisi olla, jotta metrinen sujuisi helpommin): se on erittäin sinnikäs, vietikäs ja sopivasti kova. Jerikossa on mielenkiintoinen yhdistelmä suurta halua miellyttää mua ja todella halu tehdä aina parhaansa, mutta silti jonkin verran kovuuttakin ja kykyä kyseenalaistaa mun ohjeet jos sen mielestä jollain muulla tapaa tulee parempi lopputulos. Se siis haluaa miellyttää mua, mutta voi tehdä myös oman päänsä mukaan, päämääränään kuitenkin aina suoriutua mahdollisimman hyvin.

Joskus se on todella väärässä (kuten pudotetun virittelyissä, kun ei meinaa uskoa), mutta tuollainen hieman jästi koira sopii mulle oikein hyvin, kun sitten pienen "ravistuksen" jälkeen se tekee sitten 200% sen mitä olen pyytänyt. ;) Jos voisin Jerikon kloonata, niin sen tekisin, mutta toista Jerikoa ei tule. Ikävä kyllä tässä vaiheessa alkaa myös painamaan mielessä se, että en saa ikuisesti jatkaa harrastamista tämän huikean koiran kanssa ja pelkkä ajatuskin tekee kipeää.

Jerikolle aloitettiin tosiaan uusi Cartrophen-pistossarja vanhan varvasmurtuman jälkitilan hoitona. Kolme pistosta nyt mennyt ja viimeinen tulossa, sen jälkeen voidaan taas alkaa kokeilemaan miten jalka kestää agilityä ja kuinka pitkään Cartrophen tällä kertaa auttaa. Tällä on nyt ostettu tietty määrä lisäaikaa agilityn parissa, mutta tässä syksyn ja talven aikana nähdään kuinka paljon. Jos oireilua agilitytreenien jälkeen alkaa tulemaan liian pian ja pistosarjoja joutuisi antamaan enemmän kuin kaksi vuodessa, niin silloin ei mielestäni koiran hyvinvointi huomioiden ole järkeä sitä harrastusta jatkaa. Niin kipeää kuin se tekeekin lopettaa hauska harrastus koiran kanssa, jonka kanssa kaikki on aina niin upeaa. Mutta toisaalta, siinä on se hopeareunus, muita lajeja voidaan sitten onneksi jatkaa.

Samalla kun Jerikon kanssa käytiin varvasta uudelleen näyttämässä ja aloitettiin uusi Cartrophen-sarja, otettiin myös selkäkuvat. Poissulkumielessä ettei siellä voi olla mitään ontumaa aiheuttavaa ja koska rasitetta taustalla on. Huolen rinnalle tuli myös suuri helpotuksen tunne, kun laitoin kuvat myös Kennelliittoon virallisesti lausuttaviksi: LTV2 (sehän jo tiedettiin), SP0 VA0. Ei siis mitään aikapommeja selässä kytemässä ja tämän ikäisellä, tällä trauma- ja rasitustaustalla olevalla koiralla tuohan on huikean hyvä tulos. Eli varpaan ehdoilla mennään.