Latu oli jo aika huonossa kunnossa ikävä kyllä. Paikoin ladun reuna jo vähän sulanuttakin silleen, että hiekkainen/roskainen, paikoin vähän jäinen pinta ja sitten osittain pehmee silleen, että haukkas suksea sinne sisään. Kaaduinkin toisella kierroksella, kun ei vaan saanut jalkoja liikuteltua riittävän nopeasti ja pehmeä kohta haukkas.
Mietin aluksi, että vedänkö ihan vaan yhden kiekan Ukon kanssa, että olis sellainen supermotivaatiotreeni, mutta tehtiin sitten kaksi kierrosta ja se oli varmaan aika hyvä ratkaisu. Musta tuntuu, että Ukko on kehittynyt aivan huimasti. Vielä joskus muistan, että se saattoi väsyessään vähän "löysäillä" ja alkaa himmailemaan. Tästä siis on jo aikaa ja ainakin koko tämä kausi on mennyt tosi hyvin, mutta silti nyt jotenkin erityisesti kiinnitin huomiota.
Ukon mentaalinen tila on jotenkin kehittynyt. Lähdettiin nyt ihan tyhjälle joten se toki saattoi vaikuttaa, mutta vähän niin kuin viikonlopun kisoissakin, Ukko oli tavallista hiljaisempi. Ei kiljunut täyttä huutoa, vaan enemmänkin vikisi hiljaa ja oli vaan todella keskittyneen oloinen. Ehkä Ukko vaan on löytänyt vetoon jonkun uuden zen-tilan.
Veti kuitenkin aivan älyttömän hyvin, joten kiljumisen puute ei sitä tarkoittanut, että vietti olisi ollut matala. Ehkä jopa päin vastoin ja niinhän se usein onkin, että ääni tulee koirilla epävarmuudesta tmv. Ukko veti koko ajan hienosti suoraan mun edessä, koko ajan naru täysin kireällä ja vaikka vauhti tyssäsi isoon mäkeen, niin painoi täysillä valjasta päin. Toisella kierroksella haukkasi siinä lunta, mutta heti, kun pääsin taas liikkeelle paremmin, nosti Ukkokin vauhdin ja jatkoi vetoa niin lujaa kun päästiin. Väsymystä siis joo toki tavallaan oli, mutta Ukko ei ainanut sen häiritä yhtään ja oli tosi fokusoitunut ja keskittynyt. Ukko oli sen oloinen, että jos olisin pyytänyt sen lähtemään kolmannelle kierrokselle, niin se olisi jatkanut täysin samaa tahtia senkin. Kahteen kierrokseen oli siis hyvä lopettaa. :)
Sen verran huonossa kunnossa oli jo latu ja itse päivystyksen jälkeen pöpperöinen enkä ihan parhaassa tikissä, että sai olla tyytyväinen että päästiin samoihin aikoihin kuin paremmissa olosuhteissa. Kyllä mä vedinkin ihan hampaat irvessä ja olin itselleni kyllä tosi ilkeä koutsi, joka kielsi pertsan-ura-lepuuttelut, tikitin mäissä menemään ja parhaani yritin.
Tänään tajusin, että olen kyllä hokenut itselleni kertakaikkisen huonoa mantraa, että "mä olen niin huono hiihtäjä". "Mä olen niin huono hiihtäjä ettei Ukko mun kanssa pärjää", "mä olen niin huono hiihtäjä, että koirat tarvis jonkun paremman hiihtäjän perään, että voisi pärjätä", "perunasäkkiä joutuu vetämään perässään". Tällainen ajattelu on varmastikin johtanut siihen, ettei yritä täysillä, koska on vaan huono niin minkäs sille mahtaa. Pätee moneen muuhunkin tilanteeseen ja siksi tällainen ajattelu onkin niin haitallista.
Nyt mä päätin, että loppuu tuo itseni vähättely hiihdossa ja mun uusi ajatus on, että "musta tulee parempi hiihtäjä", "saan itsestäni irti enemmän, kun vaan annan kaikkeni", "me ollaan kova pari Ukon kanssa". Näillä ajatuksilla mennään sitten viikonloppuun, nautitaan, mutta mennään silleen sopivasti hampaat irvessä ja veren maku suussa. Koska niin Ukko tulee joka tapauksessa tekemään ja mä aion antaa yhtä lailla kaikkeni. Ukko on niin hieno vetäjä, että nyt puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään se meidän paras mahdollinen suoritus. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti