Koira ja sen ohjaaja

Ukko on opettanut mulle paljon. Olen joutunut sen kanssa ihan todella syventyä siihen millaisen suhteen haluan sen kanssa muodostaa ja tekemään töitä sen eteen. Lisäksi olen tässä viimeisen vuoden aikana ollut kouluttamassa jo jonkinmoista joukkoa erilaisia koirakoita: Ylökkin tokokoulutusringissä, Ylökkille jälkikurssia vetämässä sekä nyt Tamskille agilityryhmää kouluttamassa. Viimeisimpänä nyt tänään olin tuuraamassa Tuijaa ja kouluttamassa tokoryhmää, kun Meea oli niellyt takiaisen ja se jouduttu eläinlääkärissä poistamaan. Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa ajatuksiani ohjaaja-koira -suhteesta auki, mutta tehtävä on vaikea ja olen lykännyt sitä.

Mulle on ollut tärkeää muodostaa hyvä suhde koiriini, mutta erityisesti nyt Ukon kanssa asia noussut esiin. Jerikon kanssa se on tullut melkein ilmaiseksi ja itsestään, mutta Ukon kanssa asiaa on joutunut oikeasti ihan pohtimaan. Minkälainen sitten on mun mielestä hyvä suhde? Tähänhän ei ole mitään yhtä ja oikeaa vastausta. Vaikka välillä naurattaakin kuunnella, kun eräs nimeltä mainitsematon ystäväni kutsuu koiriaan "kultamuruiksi" ja "rakkaiksi", niin ei sekään väärin ole, ei vaan istuis omaan suuhun. ;)

Ukko on aika tyypillinen "kuopus" tai "toinen koira". Se leimaantui heti vahvasti Jerikoon, Jerikosta tuli niin sanotusti yhdessä yössä sen suurin idoli ja elämän keskipiste. Ehkä asiaa edesauttoi Jerikon luonneominaisuudet; se itsevarmuus ja auktoriteetti mitä sillä on, mutta kuitenkin leikkisyys. Jerikolle ja Ukolle muodostui siis heti todella selkeä roolijako, mutta myös tosi paljon leikkimistä ja positiivista kanssakäymistä, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli Jeriko Ukolle monin verroin tärkeämpi kuin itse olin ja sain sitten alkaa todella tekemään itseäni arvokkaammaksi Ukon silmissä. Mulla oli se auktoriteetti, mutta puuttui laumafiilistä ja se tunne, että Ukko tarvitsee mua ihan vain mun itseni vuoksi tai sen vuoksi, että mun lähellä olisi niin hyvä olla. Olinhan toki treenikentillä aina leikkinyt ja muodostanut siellä tunnetta, että on kiva tehdä mun kanssa, mutta lelu oli se joka oli arvokas, en minä.

Tässä kohtaa päätin, että koirat (tai siis Ukko) saa alkaa tulla sänkyyn. Ukko selvästi on aina kaivannut fyysistä läheisyyttä, yritti aina tilaisuuden tullen mennä Jerikon viereen nukkumaan. Siinä oli asia mitä Jeriko ei sille kuitenkaan tarjonnut, koska Jeriko tykkää aina nukkua yksin jossain syrjässä ja mielellään viileässä. Pikku pentuna Ukko myös yritti itse tulla sänkyyn, mitä Jeriko ei koskaan yrittänyt, mutta tuolloin se vielä Ukolta kiellettiin.

Nyt Ukko sai kuitenkin alkaa tulemaan sänkyyn viereen köllimään ja hellittäväksi. Ei Ukkokaan ole koskaan sänkyyn nukkumaan jäänyt, mutta selvästi haluaa tulla illalla halittavaksi ja nyt siihen myös sai luvan. Edelleen nykyäänkin Ukko kyllä tuntuu odottavan aina lupaa tulla mikä ei varsinaisesti ole huono asia vaikken sitä ole varsinaisesti vaatinutkaan. Tällä kuitenkin halusin luoda Ukolle yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vahvistaa laumaviettiä ja samalla mun sosiaalisen palkkaamisen arvoa. Myös sohvalle aloin Ukkoa pyytämään useammin kainaloon.

Toinen asia johon muistan ihan selvästi pureutuneeni on naaman nuoleminen. Ukollahan on ihan pennusta asti ollut hullu nuolemis-fetissi, jota esiintyy kyllä sen sisaruksillakin. :D Ukko ei kuitenkaan muistaakseni koskaan oikeastaan yrittänyt silloin samalla tavallan mielistellen nuolla mun (tai kenenkään muunkaan) naamaa kuin mitä se teki muille koirille. Kuulostaa ehkä vähän hassulta, mutta otin tavoitteekseni saada sen nuolemaan omaa naamaani ja tehdä siitä yhtä iso juttu kuin esim. Jerikon naaman nuoleminen oli.

Aikaisemmin olin pitänyt sääntönä, etten suuremmin huomioi koiria, kun tulen kotiin. Aamuisin meillä kyllä aina oli rapsutteluhetki. Aloin kuitenkin pitämään samanlaisen rapsuttelutuokion myös kotiintullessani, vahvistaakseni sitä, että mun tuleminen kotiin merkitsee positiivisia asioita Ukolle. Jerikohan tervehtii aina rauhallisesti, mutta nyt otin vähän riskiä ja vähän innostin sitä pyytämällä hyppäämään vasten tmv. Ukko kyllä innostui tästä, mutta aluksi purki innostustaan nuolemalla hysteerisesti Jerikon naamaa. Toivoin kuitenkin, että Ukko näkisi ja ottaisi mallia siitä, kuinka tärkeä henkilö mä olen Jerikolle.

Nykyään ollaan siinä tilanteessa, että kotiin tullessa Ukko innostuu nimenomaan musta eikä yritä nuolla yhtään Jerikon naamaa vaan säästää kaikki suukkonsa mulle. Aamulla sama juttu ja tässä ollaan kyllä menty jo vähän rajan yli siinä mielessä, että Ukko odottaa niin innolla mun heräämistä, että alkaa herättelemään viikonloppuisin turhan aikaisin. Sitä saa mitä tilaa, mutta vaikka se aamulla kuinka harmittaisikin, niin olen kyllä tyytyväinen lopputulokseen.

Nyt mä olen Ukolle oikeasti tärkeä ja Ukko on mulle tärkeä ja pyrin välittämään sitä tunnetta sille aina treenatessa ja kotona. Me ollaan tiimi. Mielestäni tällä on ollut myös suuri vaikutus Ukon tekemiseen treenatessa ja sekin edelleen koko ajan paranee. Ukko tekee vielä innokkaammin ja korkeammassa vireessä mun kanssa, ei pelkästään sen palkan vuoksi, vaan siksi että se on kivaa. Voisi jopa sanoa, että Ukko on alkanut haluta miellyttää mua. Erityisesti paimennuksessa näkyy tämä suhteen paraneminen siinä, että enää ei niinkään taistella lampaista, vaan Ukko tekee töitä enemmän mulle. Mielestäni tässä suhteessa edelleen suurta kehitystä on tapahtunut kesän aikana. Joku tänne maalle muuttamisessa on sysännyt asioita vielä hieman eteenpäin, en osaa vielä sanoa mikä. Joka tapauksessa kun mä olen Ukolle tärkeämpi, on sillä mielestäni myös enemmän luottoa muhun, jolloin meillä on parempi "kupla" ympärillä ja Ukko on alkanut kestämään ulkopuolista painetta ja häiriötä paremmin.

Mä en siis koe sanallista "lällyttelyä" omaksi tavakseni. Minä olen johtaja ja päätän miten erilaisissa tilanteissa toimitaan ja tämän vuoksi musta voi ehkä saada ehkä hieman vääränkin kuvan. Haluan luoda koirilleni kuitenkin myös hyvin turvallisen tunteen ja luulen, että molemmat kyllä luottaa mun kykyyn suojella niitä tarpeen tullen. Tästä todisteena se, että pari vuotta sitten pimeässä metsässä kahden isomman koiran suoranaisen tappohyökkäyksen edessä kumpikaan ei epäröinyt hetkeäkään vaan juoksi suoraan mun taakse turvaan. Siinä hetkessä (tai ehkä vasta vähän jälkeen, kun ne raivokoirat oli saatu kiinni) tunsin suurta ylpeyttä tästä suhteen osa-alueesta. Kuitenkin tämän lisäksi haluan luoda omalla rauhallisella ja ehkä hiljaisella tavallani "kulissien takana" hyvin vahvan suhteen koiriini ja nyt musta alkaa tuntumaan, että olen siinä Ukonkin kanssa onnistunut.

Enää mulle ei ole niinkään tärkeää esimerkiksi yksittäisten liikkeiden tekninen osaaminen tai tietyt saavutukset harrastusten parissa. Ei ne tittelitkään vaan se miltä meidän tekeminen Ukon kanssa yhdessä näyttää. Sekään ei ole mielestäni sen kauniimpaa katsottavaa vaikka olisi huippukoira kaikkine titteleineen, mutta jos ohjaaja ohjaa sitä hyvin rumasti, liian tiukasti ja kylmästi, eikä koiran ja ohjaajan välillä näy lämpöä muutoin kun silloin kun saa korkeat pisteet tuomarilta. Tämän vuoksi mun oli helppo luopua pk-urahaaveista Ukon kanssa laukausten vuoksi. Koin, että pettäisin Ukon luottamuksen jos väkisin veisin sitä uudelleen ja uudelleen tilanteeseen, jossa se tunsi olonsa niin epävarmaksi ja epämukavaksi kuin mitä laukaukset sille teki enkä pystynyt sitä omalla olemuksellani mitenkään auttamaan. Edes Jerikon olemus ei auttanut sitä. Juuri nyt se luottamus on mulle kaikkein tärkeintä ja haluan olla sen arvoinen.

Ukon kanssa on vielä matkaa kuljettavana. Siinä missä Jerikon kanssa meidän yhteistyö on parhaimmillaan saumatonta ja todella helppoa, ja esimerkiksi viime torstaina tehtiin Huittisen Harrin treeneissä tosi upeasti 34 esteet rata nollana läpi, niin Ukon kanssa meillä on vielä harjoiteltavaa, että ymmärretään toisiamme yhtä saumattomasti. Mutta mitä paremmin mä ymmärrän Ukkoa ja mitä enemmän annan itsestäni, niin sitä lähempänä me ollaan sitä tavoittelemaani "täydellistä yhteistyötä".

Kouluttaessani haluaisin tämän oivalluksen tuoda myös koulutettavilleni. Erityisesti tokossa/tottiksessa toivoisin näkeväni koiran ja ohjaajan, jotka ovat yhteisen kuplan sisällä. Yhtä lailla pätee kyllä agilityynkin tai jälkeen, mutta eri muodossa. Koira haluaa tehdä ohjaajan kanssa töitä, se on iloinen ja keskittynyt tai valppaana odottaa ohjeita, siinä missä ohjaaja on kannustava ja tukeva koiralleen, kannattelee sen yli vaikeammista kohdista ja iloitsee rehellisesti ja aidosti onnistumisista. Hyvä ohjaaja ei moiti koiraansa jos se ei ymmärrä tai osaa jotain, vaan miettii mitä voisi tehdä, että koira ymmärtäisi paremmin. Hyvä ohjaaja ei myöskään vie koiraansa liian aikaisin kokeisiin tai kisoihin vain omaa kilpailuviettiään tyydyttääkseen tai titteleiden ja maineen ja kunnian toivossa, jos koiralla ei oikeasti ole realistisia mahdollisuuksia selvitä tilanteesta. Sellainen on mielestäni epäreilua koiraa kohtaa eikä sellainen ohjaaja ansaitse koiransa luottamusta.

Itse olen välillä herkästi turhautuva ja elän voimakkaasti mukana ja näytän tunteeni niin hyvässä kuin pahassa. Tiedän kuitenkin millainen ohjaaja haluaisin olla ja millainen pari haluan koirieni kanssa olla. Eikö sitä sanota, että tiedostaminen on jo puoli voittoa?

Tää ilme kiteyttää kaiken ja tästä olen suunnattoman ylpeä ja iloinen < 3