Syvällä sydämessä tuntuva ylpeys

Saako omasta koirasta olla todella ylpeä ja vielä kertoa sen ääneen? Millaisista asioista voi olla ylpeä?

Vaikka Jerikolla onkin aika vaikuttava saavutusrivistö (ainakin mun tasoisen harrastajan kannalta ajateltuna), täytyy sanoa että joskus ihan ne tavalliset arkiset asiat ja ominaisuudet aiheuttaa kaikkein eniten ylpeyden ja tyytyväisyyden tunnetta.

Mä olen todella tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että mä olen saanut onnen saada ensimmäiseksi koiraksi näin hyvin omaan käteen sopivan koiran, joka on vienyt mua jokaiseen uuteen lajiin ja sytyttänyt todellisen innon harrastamiseen. Silti erityisen korvaamattoman Jerikosta tekee sen kyvykkyys meidän laumanjohtajana. Sen auktoriteetti on hyvin luontaista ja sen kommunikaatiota muiden eläinten kanssa on mielenkiintoista seurata. Se on ollut ja on edelleen kullanarvoinen esimerkki nuoremmille koirille enkä varmasti tule koskaan saamaan samanlaista kultakimpaletta. Miten mä koskaan tulen pärjäämään ilman sitä?

Sain eilen niin sydäntä lämmittävän kiitosviestin Jerikolle välitettäväksi, että edelleen silmät kostuu sitä ajatellessa. Sydän suorastaan halkeaa ylpeydestä siitä, että Jeriko on saanut olla auttamassa niin merkityksellisesti yhden pienen lapsen elämän helpottamisessa.

Kirjoitinkin tästä jo Koe, korjaussarja ja viisas koira -päivityksessäni, mutta nyt koen tarvetta avata tilannetta vielä vähän tarkemmin. Venla oli siis ehtinyt kärsiä todella pahasta koirapelosta jo kahden vuoden ajan sen seurauksena, kun naapurin koira oli karannut ja purrut tyttöä. Pelkkä koiran näkeminen sai Venlan itkemään hysteerisesti ja yrittämään pakoon tilanteesta/äidin syliin. Meilläkin pihassa kävi tilanne, että Ukko ei kuunnellut (tai kuullut) mun kieltoa mennä tervehtimään ja siitä todella aiheutui todella hysteerinen itku, jonka loppuminen otti aikansa. Sen vuoksi veinkin Ukonkin sitten sisälle, Jupiterin olin vienyt jo aiemmin.

Myös Jerikon läsnäolo oli aluksi hyvin jännittävää, mutta kuten aiemmassa kirjoituksessa kerroin, pikku hiljaa luottamus voitettiin ja kun Venla lopulta omasta halustaan uskalsi silittää Jerikoa ensin hännästä ja sitten selästäkin, Jeriko näytti esittävän ettei huomaa ollenkaan, pysyi vaan ihan paikallaan jottei tyttö säikähdä.

Sitten se mun sydäntä sulattanut kiitosviesti: "Jerikolle voi antaa extrarapsutukset meiltä kiitokseksi vielä. Ihan mieletön vaste kyllä koirapelon karkottajana. Oltiin tänään nimittäin kylässä, jossa oli aika kovaääninen koira ja olihan eri meininki meidän neidin kanssa. Ei itkun itkua ja vähän ihmeteltiin ja kyräiltiin toki mutta sitten jo silitettiin koiraa. Huippukoira sulla!"

Johon vielä jatkoa: "Kiitos samoin!
Ja syytä ollakin ylpeä! 2 vuotta on kärsitty koirapelosta ja sit kun sai rauhassa fiksun ja tilannetajuisen koiran kanssa olla vuorovaikutuksessa ja treenailla ni aivan uskomaton vaste. Nythän sen vasta tajuaakin kun ekaa kertaa sen jälkeen tavattiin vieras koira ja vastaanotto oli täysin eri kun aiemmin."
"Vellakin totesi tosin tänään että papu ei taida ihan niin hyvin kyllä totella kun Sabinan Jeriko. Ja kyseli myös että osaako se hakea lampaita, ja kun vastaus oli ei niin kehuskeli että Jeriko kyllä osasi :D "

Tällaisia saavutuksia ei voi koskaan rinnastaa mihinkään saavutettuihin titteleihin tai tuloksiin, niin tärkeitä tavoitteita kuin ne onkin. Se, että saa massiivisen koirapelon helpotettua ja lapsi pääsee elämään normaalimpaa elämää ilman pahaa koirapelkoa on todellakin kultaakin arvokkaampaa.