Suomalaisen suurin riesa on sisu

Kirjoitin tätä jo aikaisemmin, mutta hieman eri näkövinkkelistä. Siitä, että kuinka luovuttaisin Ukon kanssa pk-jäljen (tai tarkemmin ottaen laukausten kanssa) ja kuinka hölmöä onkaan ollut hakata päätään seinään näinkin pitkään. Naurettiin tossa viikonloppuna Immin kanssa biisille "Suomalaisten suurin riesa on sisu". Silloin naurettiin asiaa Sisu-nimeen liittyen, mutta omalla kohdallani se "suomalainen sisu" varmaan todella on se suurin vitsaus. Aina vaan yrittää vaikka läpi harmaan kiven, vaikka kuinka monta kertaa olisi ollut lähellä luovuttaa. Mutta luovuttaminen ei vaan ole vaihtoehto.

Nyt ollaan menty laukausten kanssa koko ajan huonompaan suuntaan, viimeksi eilen Ukko ei enää suostunut syömäänkään laukauksen jälkeen eikä meinannut palautua tilanteesta mitenkään. Tai siis ei palautunut ennen kuin vaan lähdettiin lenkille Tuijan kanssa ja pihasta pois. Sitä sanotaan, että paukkuarkuus pahenee iän myötä enkä tiedä onko tämä nyt sitä vai huonojen treenien tulosta. Joku ehkä haluaa kysyä, että olenko varma etten ole vahingossa omalla toiminnallani vahvistanut Ukon reagointia. Itse haluaisin kysyä, voiko koskaan olla täysin varma ettei ole niin tehnyt? Voiko olla varma, ettei syy ole peilissä? Totuus on, että todennäköisesti meidän tekemät treenit on vaan pahentanut asiaa koko ajan vaikka missään nimessä en ole tietoisesti Ukkoa säälitellyt tmv.


Olin jo siis kirjoittanut valmiiksi tekstin, jossa kerron vihdoinkin luovuttavani, että joku raja on munkin sisulla. No ei ole. Kysyin vielä neuvoa Nietosvaaran Päiviltä ja sain aivan uuden treeniajatuksen: leikittämiset, nakilla imuuttamiset ja namiruudut on nähty, mutta tämä oli jotain uutta ja loogista. Ukon kannalta ajatellen paremmin järkeenkäypää. En tiedä kuinka tarkkaan viitsin menetelmää tässä selittää, ei se toisaalta varmaan mikään salaisuuskaan ole ja monia koiria on siedätetty laukauksiin tällä menetelmällä. Kantavana ajatuksena on kuitenkin se, että laukaukset ei koskaan tule yllätyksenä ja koira näkee ampujan koko ajan, sekä se, että ampuja siirtyy aina kauemmaksi laukauksen jälkeen. Eikä koiran tarvitse tehdä muuta kuin istua vierellä, ei tuputeta nameja tai lelua, ollaan vaan.

Tätä siis kokeillaan ja katsotaan mihin asti päästään ensi kevääseen mennessä, eteneekö asia mitenkään. Ymmärrän, että se vaatii työtä ja työtä en ole koskaan karttanut, mutta joku raja on kai oltava munkin sisulla ja sillä kuinka paljon vaivaa olen valmis tämän asian eteen näkemään. Ehkä raja on ensi keväänä, ehkä ensi syksynä, vaikea sanoa vielä, mutta toivon että osaan myös joskus lopettaa jos on ihan toivotonta...