Jerikolle IFH2 1-tuloksella

Tänään oli jännä päivä. Startattiin Jerikon kanssa erikoisjäljen 2-luokassa! Kenraalitreeni tehtiin keskiviikkona, jolloin tallasin jäljen töistä kotiin tullessa, huolsin vanhaa ikkunaa ja keritsin lampaita, ja lopulta meinasin unohtaa koko jäljen ajamisen. Muistin jäljen onneksi ja Jeriko ajoi sen n. 4,5 tuntia vanhenneena. Ja se oli kyllä sellainen nappisuoritus!

Silti 2-luokka jännitti. Erikoisjälki ei ole mikään helppo laji. Tuomari on koko ajan mukana ja arvostelee koiran jokaisen liikkeen. Niin herkkä laji, että upeakin suoritus voi tyssätä yhtäkkiä huonosti suoritettuun kulmaan tai harhaan. Toisaalta odotin tätä koetta erityisellä mielenkiinnolla, koska kokeen tuomari Harri Laajajärvi oli tuomaroinut meitä myös 1-luokassa, jolloin Jerikolla oli vielä esineiden ilmaisuna maahanmeno ja tuossa kokeessa Jeriko otti kaikkia esineitä suuhun tai lähti jopa tuomaan. Kokeen jälkeen kysyin tuomarilta, että mitä hän on mieltä kannattaako ilmaisutapaa vaihtaa ja toisaalta kyselin sudenkuopista tuomisessa. Tuolloisen keskustelun perusteella päätin vaihtaa ilmaisun noutoon ja niin saatiin se 1-luokan tulos jolla päästiin 2-luokkaan.

Edellinenkin koe oli SPL Ala-Satakunnan järjestämä, mutta nyt oltiin eri pelloilla. Arvonnassa saatiin jälki nro 3. Pelloilla oli melko korkea ehkä n. 20cm kasvu, ja tällä pellolla Jerikolla ja toisella 2-luokan koiralla myös töppäreinä jotain polven korkuista kasvia, jota en ehtinyt jäljen ajon kanssa ihmettelemään, että mitä se tarkkaan ottaen olikaan.

Tiesin, että ollaan treenattu oikeita asioita. Olen keskittynyt suunnittelemaan mitä osa-alueita pitää hioa ja parantaa ja se kyllä kantoi hedelmää. Jerikon kanssa jäljen ajaminen synnyttää mussa sellaisen tunteen, että en sitä oikein ehkä osaa selittääkään. On aivan paras fiilis kävellä Jerikon liinan perässä, kun se jäljestää tarkasti ja keskittyneesti, häntä hiljaa itsevarmasti selän päällä heiluen. Sen jokainen karva ilmentää sitä, että se nauttii joka solullaan siitä, että se saa jäljestää, ja se on itsevarma työssään.

Ja niin Jeriko porskutti kaikki suorat kuin raiteilla jäljen päällä. Jos se jonkun kerran otti yhden sivuaskeleen, korjasi se välittömästi itsensä tarkalleen jäljen päälle. Kaikki suoran arvosanalla erinomainen. Myös kaikki esineilmaisut noutona arvosanalla erinomainen. Ensimmäiseen harhaan Jeriko reagoi pysähtymällä ja paikoiltaan haistamalla sen ja jatkoi sitten matkaa. Toiselle harhalle Jeriko käänsi puoli poskea, mutta jatkoi omalla jäljellä hidastamatta tahtiaan.

Kulmissa sitten oli vaihtelua, niin kuin tuomarikin sanoi. Piikkikulmissa on parantamisen varaa ja jonkun suoran kulman Jeriko otti aavistuksen pyöreähkösti, mutta 3-4 kulmaa se meni aivan raiteilla ottamatta harha-askelia. Lopputuloksena 90p eli 1-tulos! Olin kyllä onnesta ihan soikeana jäljen ajamisen jälkeen. Jeriko on aivan timanttinen koira ylipäätään, mutta ennen kaikkea jälkikoira.

Monitaituri Jeriko oli jo kaksi viikkoa sitten Liisa-Idan kanssa HTM-kisoissa AVO-luokassa. Kolme yhteistreeniä ehtivät tehdä ennen kisoja ja pääasiassa itse opetin Jerikolle uuden position Liisa-Idan ohjeiden ja kriteerien mukaisesti. :) Suoritus meni todella hienosti, mutta KUMAa ei silti tullut.  Mutta pääasia tässä on se, että voi itse olla tyytyväinen ja totta kai vähän vielä täytyy parantaakin.

Paimennuspohdintaa

Edellinen päivitys sai ihan hurjasti lukijoita ja myöskin keskustelua heräsi jonkin verran. Niin kuin aina kirjoitetun tekstin kanssa, osa poimi sieltä joitain asioita, ja toiset ymmärsi pointin toisella tavalla.

Hieman hymyilytti, kun kirjoituksen myötä kuulin, että Troijan tuloa meille oli ainakin tietyissä piireissä päivitelty juuri niin kuin olisin arvellutkin. Kyllähän ihmetellä saa ja yllätystä voi ilmaista monella tapaa, positiivisella taustasävyllä tai jollain muulla. Mukava ajatus on sekin, että oikeasti valtaosaa ihmisistä ei varmasti ihan paljoa kiinnosta millainen pentu mulla on. :D

Uskonko mä nyt sitten kuitenkin saavani Troijassa paremman koiran kuin kaksi edeltävää paimenlinjaista, kuten on epäilty? Itse asiassa ihan lähtökohtaisesti toivoisin, että Troijalla ei esimerkiksi ilmenisi vaikka kuulovikaa tai ääniarkuutta. Asioita joita kasvattajat eivät ole todellakaan toivoneet, mutta arpaonni oli huono. Yhtälailla toivoisin, että Troijalla olisi enemmän elastisuutta ja hyppyintoa kuin Jerikolla, ja siltä se kovasti vaikuttaakin! :) Eiköhän meistä jokainen hae uudessa koirassa jotain edes vähän "parempaa" tai vähän "enemmän" kuin mitä edellisissä. Tai sitten vähän vähemmän jotain muuta mitä edellisissä on liikaa.

Piti jo aikoja sitten kirjoitella paimennustreeneistä ja nyt vihdoinkin yritän saada sen osalta jotain aikaiseksi. Jupiterin kanssa ollaan treenailtu jonkin verran jakoa ja häkitystä, sekä kaukana ajamista. Oma laidun, vaikka ihan riittävän iso onkin, on kuitenkin raivattua luonnonlaidunta eikä annan mahdollisuuksia ihan kaikkeen, esimerkiksi pitkiin hakuihin, kun näkyvyys käy huonoksi ja kantojen vuoksi pelkään, että koira loukkaa itsensä.

Jaot alkaa sujumaan aika kivasti. Jupiter tulee niihin nyt aika mielellään ja ottaa porukan mielestäni hyvin. Look backia on myös alettu treenaamaan ja se on Jupille mieleen, koska sen jälkeen on mahdollisuus päästä juoksemaan uudelle kaarelle. Kerrankin uusi tehtävä ei myöskään sisällä minkäänlaista multa tulevaa painetta lampaisiin tmv.

Juokseminen on kuitenkin myös ongelmallista. Jupiter tykkää niin kovasti juosta täysiä, että se on vähän jo liiallista paimennuksessa. Välillä se lähtee flänkillekin kuin vetokisaan konsanaan, pää kropan jatkeena vauhtia nykien, suu ammollaan happea lihaksille haukkoen. Ei ihan se näky mitä paimennuksessa toivoisi ainakaan säännöllisesti näkevänsä. Aivot on narikassa ja ajatus lähtenyt laukalle sinne jonnekin kuvitellun pitkän kaaren päähän, eikä ajatus pysy lampaissa.

Juoksemista on pyritty hillitsemään rauhallisten flänkkien treenillä. Meillä olikin Päivin kanssa oikein teematreenit: "Leijat tuulessa" tai jopa myrskytuulessa. Välillä näiden kanssa on sellainen olo, että siellä on itse narun päässä ja yrittää epätoivoisesti hillitä leijan vauhdikasta liihotusta. :D Mutta sitten kun sen saa hallintaan, on meno tosi hienoa. :) Tehtiinkin tällä viikolla Päivin kanssa rauhallisia flänkkejä ja Jupiterin kanssa jakoa niin, että jaon jälkeen uudelleen taas palautin rauhalliset flänkit, sekä sitten Päivin kivasti jakautuvilla lampailla niin, että tein reilun välin ja kutsuin Jupiterin siihen mahdollisimman rauhallisesti. Tätä treeniä täytyy ehdottomasti jatkaa!

Olen myös pohtinut itseäni paimennusharrastajana. Tykkään ja nautin erityisesti alkukoulutuksesta. Se on jotenkin olevinaan "helppoa". Pennut/nuoret koirat yleensä edistyy nopeasti ja melko yksinkertaisilla treeneillä isoillakin harppauksilla. Koiran kouluttaminen pennusta 1-2 -luokan tasolle tuntuu vielä luontevalta, mutta sitten kun tullaan tähän Jupiterin tasolle, kun pitäisi hioa siitä hyvin toimivaa 3-luokkalaista, alankin kokea treenaamisen paljon vaikeammaksi. Ei olekaan enää niin helppoa tietää mitä treenaisi ja miten veisi hommaa eteenpäin. Mutta onneksi Jupiterin kanssa on nyt löytynyt hyviä treenejä joilla tiedän voivani viedä sen osaamista eteenpäin. :)

Paimennus on myös hyvin haastava laji kaikkine kiemuroineen lampaisiin, koiraan, linjojen hahmottamiseen, pillin käyttöön ja mihin vielä liittyen. Sitä tuntee itsensä herkästi riittämättömäksi ja vähän huonoksikin tässä lajissa, eikä ole kerta eikä kaksi kun on käynyt mielessä että pitäisi lopettaa koko touhu ja myydä lampaat pois. Varsinkin jos kotihommissa koen vähän työkoirapuutetta (Jeriko vähän turhan vanha jo, Ukko ei kuule ja Jupiter ei halua olla työtilanteissa). Joku silti saa aina jatkamaan. Ja onhan ne lampaat ihania ja hellyyttäviä ihan omina itsenään. Ja tekee ihan hirveän hienoa työtä täällä meidän maisemanhoitajina. Joskus vaan tuntuu, että helpompiakin elämäntapoja olisi... :D

Enemmän bordercollie-ihminen kuin linja-ihminen

Eräs belgi-ihminen kysyi minulta tässä hiljattain, että onko  minulle kommentoitu jotain siitä, että otin nyt taas näyttelylinjaisen. Perään hän kommentoi, että varmaan se että Troija on Jerikon pentu vähän helpottaa ihmetystä, mutta että oletusarvona kahden paimenlinjaisen jälkeen olisi, että en enää näyttelylinjaista ottaisi.

Hän osui kyllä asian ytimeen. Eihän kukaan mulle päin naamaa mitään siitä kommentoi. Tai ainakaan suoraan artikuloiden sitä, että "miten sä nyt näyttelylinjaisen otit vaikka tiedät paremmasta". Sen sijaan jotkut ovat kokeneet, että on täysin asiallista kommentoida (alentuvaan sävyyn) Troijaa "töppöjalaksi", "onpa se karvainen", "lelukoira" (koska eihän se ole oikea työkoira" jne. Olen tavallaan tottunut toki siihen jo Jerikon kohdalla, että paimen- tai työlinjapiireissä osa ihmisistä kokee tarvetta piilovittuilla tai vähätellä näyttelylinjaisia vähän joka käänteessä. Asioita voi sanoa moneen sävyyn, mutta kyllä sen sävyn sitten tietyillä ihmisillä tunnistaakin hyvin selvästi. Ilmiö ei suinkaan rajoitu vain paimennuspiireihin eikä suinkaan vain mun koiriin vaan samaa kuulee näyttelylinjaisten koirien omistajilta paljonkin.

Samaan hengenvetoon täytyy sanoa, että paimen- tai työlinjapuolella on myös ihmisiä, joiden osalta en ole koskaan kokenut vähättelyä Jerikoa tai Troijaa kohtaan. Arvostan tätä hyvinkin paljon. Makuja ja mielipiteitä on meillä kaikilla, mutta toisilla on kyky kunnioittaa silti toisen omaa ja nähdä siinä hyviä puolia vaikka se ei aivan omaa ihannetta vastaisikaan. Jokaisessa koirassahan on sekä hyvää, että huonoa. Toisen roska on toisen aarre.

Kirjoitin, että tavallaan olen tottunut alentuvaan kommentointiin, mutta yleisellä tasolla mua häiritsee se miten usein sosiaalisen median foorumeilla nostetaan paimenlinja ja näyttelylinja vastakkain tai paimenlinja näyttelylinjan yläpuolelle. Itse  koen olevani siinä välimaastossa. Toinen jalka ja paljonkin kroppaa käyttöpuolella, mutta toisaalta iso osa sydämestä näyttelylinjapuolella. Olen enemmän bordercollie-ihminen kuin linja-ihminen. Alentavat kommentit särähtää aina korvaan, tuli ne kummalta puolelta tahansa, mutta enemmän niitä tulee tiettyyn suuntaan.

Tällainen vastakkainasettelu ja mustavalkoisuus on toki yleistä kaikissa roduissa ja linjoissa, ja ihan kaikessa missä vaan voi vertailla. Kai se on vaan ihmisen luonto, että täytyy päästä sanomaan, että "mulla on parempi kuin sulla". Tämä taitaa alkaa jo hiekkalaatikolla, osa kasvaa siitä ohi, osa ei..

Mua ei oikeastaan henkilökohtaisella tasolla haittaa mitä mun koirista ajatellaan linjan tai ulkonäön suhteen, kunhan se ei vaikuta siihen, miten koiran muita ominaisuuksia tai suoriutumista jossain tehtävässä arvostellaan. Luulen kuitenkin, että Troijan kohdalla en voi välttyä siltä, että sen sukutausta vaikuttaisi siihen miten sen suoriutumista arvioidaan ja huomioidaan etenkin jos vien sitä eteenpäin paimennuksessa.

Oikeastaan olen saanut jo vähän esimakua siitä. Mikä tahansa some-päivitys Jupiterin tai Ukon paimennusjutuista saa huomiota, tykkäyksiä ja kommentointeja, mutta Troijan vastaavat (mitä niitä nyt on vähäisesti ehtinyt olla) selvästi vähemmän. Yleisestikin paimenlinjaisten pentujen kohdalla hienoja piirteitä ja "lupauksia" hienoista ominaisuuksista kyllä ihastellaan, mutta harva tosipaimenlinjaihminen on noteerannut mun juttuja Troijasta. Ehkä niitä ei ole vaan huomattu *tähän sellainen olankohautus*

Minulla itselläni on sellainen tunne, että se että otin toisen näyttelylinjaisen ja otan sitä lampaille ja päivittelen jotain siitä kuinka se on hienon oloinen, ei ole enää ok.  Koska Troija on näyttelylinjainen, siinä ei voi olla hyvää piirrettä tai ominaisuutta lampailla eikä sitä ei voida hyväksyä tai noteerata. Minäkään en saisi näin kuvitella kahden paimenlinjaisen jälkeen. Ihan vain sen linjan vuoksi. Siinä ylittyy joku raja eikä siitä oikein voi tykätä, jos on tosipaimenihminen.

En ennakkoon oikeastaan ajatellut Troijasta paimennuksen suhteen mitään. Jeriko paimentaa joo, mutta onhan sen paimennusvietissä puutteita eikä se ole mitenkään tyylikäs. Mandi ei suuremmin ole paimentanut, vähän jotain lampailla vilahtanut. Geneettisesti ei voi kuitenkaan odottaa erityisesti  mitään.

Kun Troija sitten itse karkasi lampaille jo 10-viikkoisena niin kas, se esittikin jotain. Ja nyt 5,5 kk ikään mennessä harvoilla treeneillä siitä on kehittynyt hyvin lampaita kokoava ja mun luona pitävä, flänkeille mielellään juokseva koira, jota vasta ihan vähän olen saanut peruskuljetukseen, koska se mielellään vaihtaa flänkkisuuntaa mihin juoksee ja tykkää liihottaa. Välillä se hiipii itsekseen kumarassa joko flänkillä tai ihan vähän kohti, mutta poispäinajosta tai vahvasta tyylikkäästä lähestymisestä ei voi vielä puhua mitään.

Täydellinen lapsitähti se ei siis suinkaan ole, mutta kuinka se onkaan taitava siinä missä se on! Sukutaulu ei nyt liity tähän mitenkään ja koen, että mulla on täysi oikeus ihastella tätä. Noin nuoreksi koiraksi se on mielestäni todella taitava kokoamaan lampaita ja se jopa irtoaa minusta kauemmaksi ja sillä pysyy pää niin hienosti kasassa, että sen avulla pystyy jo tekemään joitain työtehtäviä. Onhan se hieno!

Tällaisesta suoriutumisesta haluan jakaa Troijalle tuhat sydäntä siitäkin huolimatta mitä sen sukutaulussa on. Se että jotkut (myös työlinjaihmiset) yhtyvät ihasteluun tietenkin lämmittää mieltä.

Koko linjajaon vastakkainasettelun ydin on mielestäni se, että haluaako hyväksyä muita kuin juuri sen oman tyypin tai linjan koiria ja haluaako iloita toisen ihmisen kanssa koiran hyvistä piirteistä ja onnistumisista linjasta riippumatta, vai onko palkitsevampaa painaa toisia alas alentavilla kommenteilla toisesta linjasta tai nostamalla toista sen yläpuolelle. Yhtä rotua ja yhden rodun harrastajia tässä loppujen lopuksi kuitenkin ollaan.

Paremminkin voisi mennä

Piti aikaisemmin jo kirjoitella paimennusjutuista, mutta taidan tehdä sen kuitenkin myöhemmin. Troija on aikamoinen vauhtimimmi ja läheltä piti -tilanteita ja pieniä jalkojen kolautteluita on matkan varrelle mahtunut jokunen. Kerran loukkasi ja ontui takatassua vähän enemmän, jolloin vein sen eläinlääkäriin. Kipu paikallistui tuolloin varpaisiin ja vaiva meni ohitse kipulääkityksellä.

Nyt sunnuntai-aamuna Troija kuitenkin teloi etujalkaansa ja alkoi sitä ontumaan. Tunnustelin ja liikuttelin etujalan nivelet huolellisesti ja alkusäikähdyksestä ja -pelosta huolimatta olasta ei löytynyt mitään, kipu paikallistui taas varpaisiin. Troija sai kipulääkettä sunnuntaina ja maanantaina, mutta ontuminen jatkui ja sain ajan eläinlääkäristä sitten tiistaille.

Selvä voimakas aristus löytyi vasemman etutassun 2. varpaasta ja kuville toki mentiin. Samalla kuvattiin varmuuden vuoksi olat, sekä aiemmin loukatut takatassut. Varpaassa todennäköisesti hyväasentoinen murtuma, takatassujen varpaissa ei mitään ja olatkin siistit. Huh.

Sitten alkoikin se vaikea vaihe. Miten hoidetaan varvasmurtumaa erittäin vauhdikkaalla pennulla? Troijalle laitettiin muovinen kuppilasta, jonka sidokset kuitenkin puristi liikaa ja seuraavana aamuna jouduin purkamaan paketin tassun ollessa aivan turvoksissa. Sain tehtyä melko hyvän uuden paketin, jonka Troija päivän aikana askarteli auki. Iltapäivällä alkuperäistä lastaa uudelleen laittaessa se kuitenkin vaikutti selvästi liian pieneltä, joten eilen haettiin uusi (tai kaksikin uutta) isompaa lastaa.

Vaan ei se niiden kanssa liikkuminen tai niiden paikallaan pysyminen siltikään kovin helppoa ole. Troija kauhoo kovalla tahdilla hihnassa eteenpäin ja sisälläkin sitä pitäisi liikuttaa oikeastaan hihnassa häkkiin ja ulko-ovelle, jotta joku roti säilyisi. Huono puoli lastassa on myös sen liukkaus ja kuormitus mitä se mahdollisesti voi aiheuttaa kyynär- tai olkanivelelle.

Taiteilin Troijalle nyt lyhyen tassupaketin, joka mahtuu Jerikolle hankittuun kumipohjaiseen tossuun. Toivoisin tämän ratkaisun pehmentävän ja toisaalta rajoittavan liikettä sen verran, että murtuma saisi rauhassa parantua. Kahden viikon päästä olisi sitten tarkoitus kontrollikuvata tilanne ja siihen asti täytyy sinnitellä vilkkaan pennun kanssa.