perjantai 3. lokakuuta 2014

Aallonpohjalta ylöspäin

Tää viikko on ollut jotenkin raskas, mulla pinna kireellä ja treenit ei oo mennyt ihan niin kuin toivoisi. Maanantaina homma alkoi sillä, ettei toivottuja treenejä ylipäätään ollutkaan, kun piti laittaa latoa kuntoon lampaille. Nyt on lato avattu lampaille, mutta kuten arvata saattaa, niin eipä ne siellä kyllä kauheasti ole käyneet, kun ulkona on vielä vihreää heinää. Ei auta sekään, että lato on täynnä kuivaheinää, tuore maistuu paremmalta. ;)

Tiistaina Jerikon kanssa Tamskin agilitytreeneissä aattelin ensin vetää radan vaan kisanomaisena läpi, mutta suunnitelma karisi siihen, että Jeriko ei kääntynytkään toivotulla tavalla jyrkällä takaaleikkauksella/poispäinkäännöksellä. Lisäksi otti päähän Jerikon pienet maton haistelut vuoroa odotellessa, vaikka kentällä oli ihan keskittynyt. Jotenkin vaan ärsytti ja sittenhän se meni siihen, että olin vaan tosi ärsyyntynyt. Saatiin kyllä kyseenomainen kohta onnistumaan ja Jeriko alkoi lukemaan mun tällaista ei niin tyypillistä ohjausta paremmin (en tällaisia ohjauksia käytä oikeastaan koskaan ja sen vuoksi halusin sen treeniin ottaakin). Vuoron päätteeksi Jeriko tuli kuitenkin istumaan mun eteen pää kainalossa, tiesi tietenkin etten ollut tyytyväinen. Mun hyväksynnän ja mieltymyksen menettäminen on Jerikolle kyllä edelleen pahinta mitä se voi kuvitella.

Mutta siinä sitten itseä niskasta kiinni. Treenikaverit kysyi, että mistä kiikastaa, mitä Jeriko teki että niin ärsyynnyin eikä voinut oikein muuta vastata, kuin että omissa hermoissa vika, ei koirassa. Toinen vuoro nyt sitten vaan ihan oikeasti hyvän mielen kisanomainen suoritus ja valitsin ohjaukseni niin, että jäi tuo poispäinkäännös pois valikoimasta (ihan varmuuden vuoksi) ja hienosti rata nollana läpi. Jeriko on kyllä niin luotettava kaveri, että aina vaan yrittää paremmin ja paremmin, vaikka sitten mulla meniskin hermoilu ihan överiksi.

No ei ne viikon hermoilut vielä loppuun kuluneet, jostain niitä riitti edelleen ammennettavaksi. Keskiviikkona tehtiin hyppytreeniä pihassa. Ensinnäkin mulle selvisi viime viikolla, että mun harjoittushyppyesteen tolpat on 1,05 m, mutta rima notkottaa nykyään niin paljon, että keskiosa roikkuu ihan inan päälle metrissä. Eli käytännössä en oo Jerikolle sitten juurikaan treenannutkaan sitä "oikeaa metriä". Rima lenteli nyt melko paljon ja hypyt ei ollut kyllä parasta Jerikoa ja kuinka ollakaan, alkoi ärsyttämään. Ei Jerikoa sitten huvittanut hypätä senkään vertaa, voiko siitä nyt syyttää.

Päästin sitten Ukon auton takakontista odottamasta ja sitten tapahtui jotain mitä en ihan tarkkaan muistakaan. Ukko taisi itsekseen mennä tarjoamaan hypyn ja kun heti kärppänä heitin Ukolle palkan, niin Jerikokin kiinnostui asiasta. Niinpä sitten hyppyyttelin poikia ristiin ja niin vaan alkoi taas Jerikoltakin hyppy onnistumaan, kun ensin joutui/sai katsoa Ukon hypyn. Ehkä siinä olikin kaksiosainen vaikutus, toisaalta Jeriko näki Ukon suorituksesta, ettei se ole niin vaikeaa ja vaarallista kuin miltä ehkä tuntuu ja toisaalta Jerikolle ainakin nousi todella kilpailuvietti eikä "pikkuveljen" edessä näytetä heikommalta. ;) Näillä eväillä sain sitten hyppyä onnistumaan ja tänäänkin otettuna tyylipuhtaan (yhden) ylityksen metrisellä. On toi vaan vaikee juttu, mutta onneksi löytyi taas uusi työkalu. Siinä missä Jeriko on välillä ollut Ukon tukena laukausten kanssa, niin Ukko sai nyt vuorostaan olla tässä hyppyasiassa Jerikon tukena. :)

Tänään sitten VALKK:n treeneissä ihan vaan virettä Jerikolle, vauhti luoksetuloa ja tasamaanoutoa. Alkuun vähän seuraamista. Seuraaminen on nyt silleen ihan jees, mielestäni silleen tokoseuruuta ja jotain nyt vähän jäi kyllä puuttumaan. Luoksetulossa ja noudossa oli kyllä vauhtia ja asennetta. :)

Ukon kanssa ensin vähän pient seuruuta ja vitsi sillä on kyllä kiva vire nykyään ja Ukon seuraamisessa on sitä jotain mitä Jerikolta puuttuu. Mietin vaan, että jos olisin Jerikon osannut rakentaa alusta asti näin huolella, niin millainen supervire sillä sitten nykyään olis? :D

No, mutta sitten notkahdettiin taas kohti aallonpohjaa, kun ammuttiin Ukolle. Ekan laukauksen jälkeen Ukko korjaantui kohtuullisesti, ilme hieman kirkastui ja palkkasi siitä. Toisen laukauksen jälkeen Ukko vaan jätätti, eikä palautunut oikein millään eikä ollut mitään mistä olis voinut palkata. Huoh.

Sitten treenin lopuksi tosi hyvää keskustelua treenikavereiden kanssa, iso kiitos siitä teille kaikille, mutta erityisesti Kalliokosken Markolle. Ukon passiivisuus on ollut ihan alusta se meidän ongelma ja olen kyllä tavallaan tiennytkin, että oon monessa kohtaa itse liian aktiivinen ja sillä sallin ja jopa mahdollistan Ukon passiivisuuden. Oli kuitenkin erittäin tärkeää, että joku sanoi sen mulle pitkästä aikaa suoraan eikä aina vaan mietitä, että mun pitäis tehdä sitä tai tätä tai tota. Ei, vaan mun pitäis olla tekemättä niitä kaikkia asioita.

Ukkohan osaa olla aktiivinenkin. Oon saanut sen ikään kuin vahingossa aktivoitumaan kotona ja lenkeillä, jolloin se todella vaatii multa huomiota, haukkuu ja hyppii päälle lelun kanssa jos vaan jatkan kävelyä eteenpäin. Ukolla on siis kyky olla aktiivinenkin, passiivisuus on vaan tullut siltä niin luonnostaan aluksi ja sitten siitä on tottiskentälle (ja agilitykentälle!) muodostunut jo tapakin, kun olen yrittänyt sitä aktivoida olemalla itse aktiviinen. Osittainhan olen onnistunut virettä rakentamaan paremmaksi, mutta Markon sanoin "vaakakupit on nyt väärin päin".

Aivan lopuksi tuli ehkä suurin oivallus hetkeen. Autosta tullessa Ukkohan on aktiivinen ja siihen mä aina vastaan leikillä. Mun pitääkin edelleen vastata Ukolle siihen kannustavasti, kehua tai leikkiä lyhyesti, mutta mun ei pidä jäädä kannattelemaan Ukon aktiivisuutta jatkamalla itse leikkiä. Ukon pitää omalla aktiivisuudellaan siis pitää mua aktiivisena ja leikissä mukana. Lisäksi meidän seuraava teema on lähteä vaan yksin kentälle, jossa mä olen passiivinen niin kauan, että Ukko tarjoaa mulle jotain. Katsotaan mitä saadaan sillä aikaiseksi, mutta vanhoja kaavoja täytyy selvästikin rikkoa. :)

Ei kommentteja: