Ukko kisoissa ja Jerikon varvas

Tänään oltiin agilitykisoissa Ukon kanssa. Jerikonkin olin jo ilmoittanut, mutta se alkoi ontumaan vanhaa varvasmurtumaa sunnuntain agilitytreenien jälkeen enkä tietenkään voinut sitä ottaa agilitykisoihin. Jeriko ontui tätä jalkaansa viime vuoden vaihteessa ensimmäistä kertaa epämääräisesti aina agilitytreenien jälkeen ja luulin sen reväyttäneen lihaksiaan. Kesti melko pitkään ennen kuin tajusin mistä on kyse, miksi se ontuu aina nimenomaan sitä oikeaa etujalkaa. Tuollon asian tajuttuani en tarvinnut röntgenkuvaa arvatakseni mikä on tilanne, mutta Pipsalla toki käytiin tuolloin. Jeriko sai Cartrophen-pistosarjan, joka auttoi todella hyvin ja Jeriko oli täysin oireeton aina tähän saakka. Nyt alkoi täysin samanlainen ontuminen agilitytreeneistä seuraavana päivänä (rasittuu vain agilityn tiukoissa käännöksissä, koska kyseessä on uloin varvas) ja nyt tiesin heti, että Jeriko tarvitsee uuden pistosarjan ennen kuin voidaan katsoa miten agility taas onnistuu.

Mun on vaikea edes kuvailla niitä tuntemuksia, mitä mulla oli viime vuoden vaihteessa asiasta. Mä olin kauhuissani ajatuksesta, että Jerikon agilityharrastaminen tai harrastaminen ylipäätään loppuu. Oli kamalaa ajatella, että mä en voisi jatkaa sen kanssa, mutta toisaalta täysin itsestäänselvää, että mä en tee mitään mikä aiheuttaa koiralle kipua. Jos koira ontuu aina agilitytreenin jälkeen, niin sitä ei sitten harrasteta. Asia oli mulle silloin todella vaikea, varsinkin kun tiedän ihmisiä, jotka mielellään mässäilevät toisen epäonnella ja juoruavat. Tuolloin en halunnut kirjoittaa asiasta mitään julkisesti, koska olin itse niin rikki asiasta.

Sama kauhu heräsi mussa tietenkin taas. Cartrophen-pitokset auttoi viimeksi pitkään, mutta kuinka pitkään ne auttaa tällä kertaa? Hopeareunus tässä on siinä, että oireita on tullut ainoastaan agilityn jälkeen ja näillä näkymin jos ja joskus kun agilityn harrastaminen meiltä loppuu, niin voidaan todennäköisesti vielä jatkaa pk-puolella ja paimennusta. Ne onkin mulla kuitenkin tavallaan tärkeämpiä lajeja, vaikka agility Jerikon kanssa onkin jotain aivan erityistä. Sellaiseen yhteistyöhön on Ukon kanssa vielä todella pitkä matka. Nyt siis päästään kuitenkin Jerikon kanssa jälkikokeeseen eikä siinä varmasti ole mitään ongelmaa, nämä ontumiset oli aiemmin ja nytkin aina päivä agilitytreenin jälkeen ja sitten helpottaa. Nämä kisat kuitenkin jäi tietenkin väliin, koska en halua Jerikoa rasittaa ennen kuin on saanut pistokset. Tämä tietää taas sitten pientä kisataukoa.

Kisapaikalla mulla oli ahdistunut fiilis. Huoli painoi mieltä ja yksinkertaisesti vaan kaipasin Jerikoa, mun luottokoiraa, sinne mun rinnalle. Sain kuitenkin kerättyä itseni mielestäni ihan ok suoritukseen. Ukko korkkasi nyt kesän mittaisen kisatauon ja sai heti ekalta radalta nollan, etenemä oli jotain 4,11 m/s ja sijoitus 4./31. Yhdellä juoksusuoralla levisi vähän pitkäksi, mutta muuten ihan ok menoa. Puomi oli vähän hidas, koska se keikku sivusuunnassa (muutama koira kompasteli tai jopa putosi puomilta tämän vuoksi!) ja Ukko on niin herkkä tällaisille, että otti sitten varovasti. Ihan jees rata, mutta se fiilistä uupui..Ukko oli jotenkin unelias ennen lähtöalueelle menoakin..

Toiselle radalle lähdettiin paremmissa fiiliksissä. Ukko haukkui mulle lähdössä ja oli kunnolla lähdössä yhdessä radalle, mutta ei me sitten samaa rataa kovin pitkään tehty, Ukko ei tullut mun ohjauksiin, mä sekoilin ohjauksissa ja homma meni kertakaikkisen plörinäksi. Tavallaan silti hyvää tässäkin ja Ukon fiilis ja into oli kuitenkin sitä mitä toivonkin näkeväni eikä tämä vaikka pettyneeltä kuulostankin suinkaan tarkoita sitä, että jättäisin koiran palkkaamatta! Radan jälkeen leikittiin yhdessä niin kuin olisi nolla tehty.

Tällainen pistää asiat aika hyvin perspektiiviin. Kyllä tärkeintä on se, että on mahdollisuus harrastaa ja se yhdessä tekemisen ilo, mikä tosiaan Jerikon kanssa on aivan ainutlaatuista. Herkästi sitä jää miettimään vaan nopeutta, nollia ja sertejä, mutta se kaikki voi levitä tuhkana tuuleen jos koiralle sattuu jotain. Tai jos tehdään hampaat irvessä ja sertin kiilto silmissä, niin se yhdessä tekemisen ilo voi kadota. Ainakin jos ei onnistu ja pääarvo harrastamisessa on niissä tuloksissa. Vaikka ei koskaan saatais enää yhtään sertiä, niin sen yhteisen fiiliksen vuoksi mä todella toivon, että voidaan Jerikon kanssa vielä agilityä jatkaa. Se tunne radalla (se saumaton ja sujuva yhteistyö, jossa molemmat antaa kaikkensa) on se syy minkä vuoksi agilityn harrastaminen on niin kivaa. Kyllä mulla edelleen haaveissa silti olisi saada Jerikosta agilityvalio ja käyttövalio, mutta katsotaan hetki kerrallaan.