sunnuntai 30. elokuuta 2015

Läheltä liippaa ja koiraharrastuksen tuloskeskeisyys

Jo toista kertaa tällä viikolla mulla on herännyt ajatuksia koiramaailman tuloskeskeisyydestä, joten kirjoitanpa siitä vähän enemmän. Ensin kuitenkin Jerikon tämän päiväisestä jälkikokeesta.

Tänään siis lähtö aikaisin aamulla Harjavaltaan. Koe alkoi maastolla ja arvoin meille jäljen numero 1. Arvostelu oli mielestäni aika tiukkaa maastossa näin niin kuin kyläkisoiksi. Tottiksessa oli eri tuomari. Jeriko lähti janalla lievästi viistottamaan vasemmalle, mutta eteni koko ajan hyvin eteenpäin. Ehkä sai jo hajua jäljestä ja sen vuoksi irtosi sinnepäin. Ei meitä kuitenkaan janalle takaisin kutsuttu, muutama metri sivussa korkeintaan. Jäljen kohdatessaan Jeriko hieman tarkasteli suuntaa, pari askelta otti oikealle, mutta lähti sitten määrätietoisesti vasemmalle, minne jälki nyt sitten kerrankin lähti! Janalta kuitenkin kolmen pisteen vähennys, vaikkei tullut takajälkeä eikä yhtään ylimääräistä käskyä, pisteet 37/40.

Melko pian tuli suora kulma oikealle, jonka Jeriko näytti ottavan oikein hienost. Tässä oli pitkä suora, jonka alussa Jeriko kulki vanhassa metsäkoneen urassa nenä välillä vähän korkealla ja oikealle välillä. Lopulta Jeriko siirtyi metsän puolelle oikealle ja väistämättä tuli mieleen, että jälki on varmaan koko ajan mennyt siinä ja mahdollista, että sinne olisi jäänyt keppi. Jatkettiin kuitenkin eteenpäin. Ensimmäiseen keppiin oli aika pitkä matka, mutta keppejä alkoi sitten nousemaan tasaiseen tahtiin. Maasto oli kyllä aikas unelmaa, tasaista mäntykangasta, mutta haastetta oli kyllä tehty sitten jälkikaaviolla. Ylitettiin metsäkoneen uria moneen kertaan ja pari suoraan kulmaa oli ihan heti ylityksen jälkeen ja yksi terävä kulma suoraan ylityksen päällä. Jeriko näytti kuitenkin työstävän nämä aivan upeasti ja näistä siksakeista nousi pari keppiä. Lopputulos 6. kepille tullessa oli kuitenkin se, että taskussa oli yhteensä viisi keppiä. Ajattelin, että keppi olisi jäänyt sitten alkuun, mutta ei sieltä mitään löytynyt kun käytiin etsimässä ja sen verran näin jälkikäteen kaaviota, että eka keppi oli se mikä oltiin nostettukin. Ei mitään hajua mikä keppi on jäänyt, koska keppejä nousi niin tasaisesti ja Jeriko näytti koko ajan olevan niin hienosti jäljen päällä ja ilmaisikin kepit innoissaan. Kepeistä siis pisteitä 110.

Päästin melko lailla suoraan tottikseen, mikä oli kyllä hyvä, koska Jeriko oli ikään kuin lämpimänä jäljen jäljiltä. Vähän ylivirettä ja rauhattomuutta Jerikolla oli, ensin vuorossa paikkamakuu jossa ei mitään erikoista, mutta yksilöliikkeisiin Jeriko oli nostattanut itseään vähän liikaakin. Ensimmäinen suora oli vähän rauhaton ja kontakti eli, mutta sitten Jeriko selvästi paransi, vaikka edelleen olisin paremman täyskäännöksen L:n kärkeen toivonut. Arvosana taisi olla erittäin hyvä kuitenkin, tuomari tykkäsi vireestä ja korkealla heiluvasta hännästä. ;) Liikkeestä istumisen Jeriko meni maahan. Ei vaan malttanut kuunnella ja heitti hatusta. Keskittyminen puuttui. Puutteellinen. Maahanmeno ja luoksetulo muuten ok, mutta vinot asennot edessä ja sivulla. Täytyy vahvistaa varsinkin etuasentoa. Erittäin hyvä..? Seisominen ja luoksetulo hyvät. Erinomainen. Tasamaanoudossa Jerikolla noston jälkeen lipesi kapula, ehkä kastui sen verran nurmikossa? Hyvä? Hyppynoudolla Jeriko oli taas vähän kovakalloinen. Se alkoi jotenkin siinä kyyläämään vinoestettä ja syöksyi mun ohi sitä kohti. Karjaisin perään "hei" ja uudelle hyppykäskyllä Jeriko ylitti hypyn itse asiassa yllättävänkin hyvin ajatellen, että tuli vähän vinosta ja vauhti oli ensin jo oikeastaan täysin pysähtynyt. Paluussa ponnisti voimakkaasti. Tyydyttävä..? Vinoeste ihan ok. Erinomainen? Eteenlähetyksessä Jeriko lähti tikku suoraan ja voimalla, ei annakoinut ollenkaan, mutta sitten käskystä pysähtyi kyllä heti, mutta istumaan. Piti antaa vielä toinen käsky, että meni maahan. Taisi silti olla erittäin hyvä. Kokonaispisteet virheiden määrään nähden huikean hyvät 87! Ilman noita virheitä oltais helposti huideltu yli 90:n pisteissä. Hitsi kun voisi kesken tottiksen pitää pienen "nyt kuule keskitytään" -puhuttelun Jerikolle, niin tietäis että se kyllä parantaisi, mutta kun se on tollasessa mielentilassa ja jos sitä ei pääse yhtään palauttamaan, niin se tekee ihan omia ratkaisuja eikä kuuntele mua. Luupää. ;)

Viimeisenä esineruutu, joka suoritettiin ihan ekana. Tuuli ihan kivasti. Oikeaan etukulmaan ei ollut näkyvyyttä kuusitaimikon vuoksi, mutta Jeriko upposi sinne hyvin ja kun ei esinettä tuonut, niin uskoin ettei siellä sitä ollut. Jeriko toi esineen ensin jostain keskeltä palatessaan takarajalta. Mä muistin edetä ja pääsin heti lähettämään uudesta paikkaa, josta nousikin seuraava esine. Kolmatta esinettä Jeriko joutui vähän kauemmin hakemaan, mutta sitten sai hajun ja löytyi. Kyllä meillä varmaan aikaa kuitenkin yli jäi ainakin minuutti, aika nopeasti meni. :) Työskentelystä lähti kuitenkin kaksi pistettä, tuollaisella työskentelyllä olisi kyllä monelta saanut täydet. No mutta nyt siis 28/30. Yhteispisteet kokonaisuudessaan 263 eli seitsemän (!!!) pistettä vajaa 1-tulos. Mutta ei auta kuin laittaa uutta matoa koukkuun ja toivoa, että se nappisuoritus sieltä vielä tulee.


Sitten tähän tuloskeskeisyyteen. Paljon törmää siihen, kuinka harrastamisen päätavoite vaikuttaa ohjaajalla olevan tulosten tekeminen tai sitten vertailu muihin jolloin toki tavoitteena voittaa muut vertailussa. Saattaa olla, että niin kauan kuin treenit menee hyvin tai kisoissa tulee haluttua tulosta, on kaikki yhtä hymyä ja auringonpaistetta. Se mikä tässä ohjaajan kilpailuvietin korostumisessa on kuitenkin huolestuttavaa, on ne hetket kun ei menekään niin hyvin. Osaako ohjaaja silloin olla reilu koiraansa kohtaan?

Harmittavan usein näkee, kun ohjaaja purkaa turhautumistaan koiraan, jättää palkkaamatta tai jopa toruu virheistä jotka kuitenkin useimmiten on ohjaajan omia virheitä. Treeneissä luodaan liian vaikeita tilanteita koiralle, ei auteta tai helpoteta ja sitten moititaan ja sätitään, kun ei onnistu, rima tippuu tmv. Tällainen olisi jokaisen mielestä varmaan unelma esimies esimerkiksi töissä, vai kuinka?

Olen nyt melko lyhyen ajan sisään törmännyt useampaan kertaan tilanteeseen, kun ohjaaja on valmis lyömään hanskat tiskiin ja lopettamaan harrastamisen kokonaan. Motivaatio on nollassa ja sen huomaa treeneissä tai kisoissakin. Ollaan tyytymättömiä koiraan tai siihen, ettei haluttua tulosta ole tullut. Ja koska harrastaminen nojaa jos ei täysin, niin ainakin lähes täysin tuloksiin, niin motivaatio toki tästä kärsiinkin. Sitten kun yllättäen haluttua tulosta tuleekin, muuttuu ääni ihan täysin kellossa, harrastus saakin taas puhtia ja kaikki on sitä edellä mainittua auringonpaistetta. Mutta kun tietää mikä on kolikon kääntöpuoli, niin käy melkeinpä koiraa sääliksi.

Jos oma harrastaminen perustuisi noin täysin tuloksille, niin olisin lopettanut jo aikoja sitten kaiken harrastamisen Ukon kanssa (ja varmasti monta asiaa Jerikonkin kanssa!), koska missään lajissa ei olla saavutettu tulosta niin nopeasti kuin aluksi uskoin ja toivoin. Vielä pari vuotta sitten tunsin kovaa painetta tuloksista, agilityserteistä yms. ja otin myös kovasti painetta siitä kuinka muut puhui mulle mun koirista; Ukkoa vähäteltiin, Jerikosta puhuttiin niin kuin se olisi tosi hidas agilityssä jne.

Onkin ollut kasvattava kokemus päästää irti tulostavoitteista ja muihin vertailusta ja kommenteista, ja oppia harrastamaan päivä ja askel kerrallaan. Tulosten saavuttaminen on ihanaa, mutta vielä ihanampaa on nähdä kehitystä koirassa, tuntea yhteys ja nähdä kuinka yhteistyö kehittyy kohti parasta mahdollista. Todellista iloa mussa aiheuttaa, kun joku aikaisemmin vaikea asia alkaakin sujumaan.

Noin niin kuin esimerkkinä mä pistin pk-puolen Ukon kanssa jäihin laukausten vuoksi ihan täysin Ukon hyvinvointia ajatellen ja täysin ilman katkeruutta tai harmistusta asiasta. En sen vuoksi, että tulostavoitteet ei täyttyneet ja motivaatio katosi tai muustakaan vastaavasta syystä. Nyt olen vähän alkanut katsomaan laukausasiaa uusiksi (koska Ukko on vaikuttanut siltä, että voisi niitä kestääkin) ja olen ollut älyttömän iloinen siitä, kuinka upeasti Ukko jäljestää, mutta jos laukaus-asiaa en saa sille mallille, että uskaltaisin Ukkoa kokeeseen laittaa, niin nautin Ukon työskentelyn katselusta sitten vaan ihan itse ilman tulostavoitteita.

Kaikkein nurinkurisinta tuloskeskeisessä ajattelussa mun mielestä on toi ohjaajan halu luovuttaa ja lyödä hanskat tiskiin. Miksi lyödä hanskat tiskiin vain sen vuoksi, että niitä huipputuloksia ei tule (siihen tahtiin ainakaan kuin ohjaaja haluaisi) jos koira kuitenkin nauttii kyseisestä harrastuksesta? Eikö ole aika ikävää koiraa kohtaan asettaa sillekin paineet niskaan eikä vaan harrastaa, koska se on molempien mielestä hauskaa? Treeneillä voi ja kannattaakin aina pyrkiä eteenpäin, mutta edetä voi niin monella tapaa ja tulosten saavuttaminen usein vaatii myös ripauksen onnea mukaan. Mä en voisi kuvitella, että lopettaisin esim. jäljestämisen Jerikon kanssa jos 1-tuloksia ei tule, kun Jeriko todella nauttii siitä. Tai agilityn koska Jeriko tai Ukko kumpikaan ei ole niitä aivan nopeimpia koiria. Harrastuksen lopettaminen tulee mulle mieleen ainoastaan jos siitä on jotain haittaa koiralle, se on henkisesti tai fyysisesti sille vahingollista, tai se ei laisinkaan nauti siitä lajista. Toki myös jos ei itse nauti jostain lajista niin on syytä lopettaa, mutta itse en ole vielä sellaista lajia edes kokeillut joka ei mua sytyttäisi. ;)

Koiraharrastuksissa motiivin pitäisikin mielestäni olla ennen kaikkea koiralähtöinen, ei tuloskeskeinen. Liiallisesta tuloskeskeisyydestä irti päästäminen tekee harrastamisesta monin verroin mukavampaa ja rennompaa, kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa. Tuloksista voi ja pitääkin olla iloinen, mutta omasta koirasta pitää olla myös ylpeä ja oma koira on aina se paras, riippumatta siitä onko se tykein harrastuskoira vai ei.

1 kommentti:

Päivi S kirjoitti...

Hyvä kirjoitus Sabina!