perjantai 1. heinäkuuta 2016

Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska

Tämä on nyt tällaista lempeää itseironiaa, ei tarvitse huolestua. ;)
Olen jo vähän aikaa halunnut kirjoittaa tästä aiheesta, kun siihen toki koiraharrastuksessa ja kilpailemisessa törmää paljonkin. Siis siihen, miten eri ihmiset suhtautuu kilpailuihin, millaisilla odotuksilla niihin lähdetään jne.

Mä olen jotenkin vinksahtanut. Kilpailuihin lähdettäessä mä oikeastaan aina uskon ihan täysin, että me voidaan onnistua. Varsinkin Jerikon kanssa luotto siihen on niin vahva, että en jännitä sitä ollenkaan. Esimerkiksi agilityn SM-kisoissa sekä joukkue että yksilökarsintaradoille lähtiessä olin ihan varma, että nolla tehdään. Ei sitten tullut nollaa kummaltakaan. Viimeksi paimennuskisoihin lähtiessä olin myös ihan varma, että saadaan Jerikon kanssa 3-luokan rataa ajattua ainakin hyvän matkaa, lähinnä aattelin, että aika voi loppua esim. jaossa. Toisin kävi. Jälkikokeessa nyt tiistaina olin jo ihan varma täysistä maastopisteistä jälkiosuuden jälkeen, mutta ei sekään ihan niin mennyt.

Nämä nyt on esimerkkejä lähihistoriasta, mutta jotenkin lähden aina samalla fiiliksellä kisaan. Ja vaikka tulee epäonnistumisia, niin seuraavaan kisaan lähdetään yhtä lailla varmana, että nyt onnistuu.

Pieleen menneen kokeen jälkeen tietenkin harmittaa ja tulee purettua niitä asioita, miksi joku meni pieleen. Ehkä se pettymys on jopa suurempi juuri sen vuoksi, että uskon niin vahvasti siihen onnistumiseen etukäteen. Mutta sitten sieltä taas noustaan samaan varmuuteen siitä, että ensi kerralla onnistutaan. Vaikka uskoo itseensä, voi silti olla ihan paska. Näinhän se on. :D

Mutta itseensä ja koiraanko uskominen on kyllä tärkeää tässä koiraharrastuksessa. Ilman sitä ei kyllä pääse mihinkään. Aina löytyy niitä, jotka kokee tarvetta lytätä toisia tai muuten jatkuvasti kyseenalaistaa, eikä johdonmukaisesta treenaamisesta tulisi mitään jos ei uskoisi siihen mitä tekee. Enkä tietenkään tarkoita, etteikö vinkkejä pitäisi punnita ja ottaa vastaan, mutta jos palaute on lähinnä sitä, että "ei noin" niin siinä jää aika tyhjän päälle ilman luottoa omaan tekemiseen.

Ukon kanssa uskoa itseeni ja koiraan on myös testattu lukuisia kertoja ja joskus oma usko on kyllä meinannut horjuakin, sitä en kiellä. Mutta lopulta ilman sitä uskoa itseensä, omaan tekemiseen ja koiraan olisi homma loppunut jo aikoja sitten. Sen verran on tullut saatua negatiivista ja kyseenalaistavaa kommenttia jo Ukon pentuajoista lähtien, ja tietenkin myös koulutukselliset vaikeudet on testannut sitä uskoa. Myös viime aikoina on tullut kommenttia, ettei Ukkoon kannata aikaansa tuhlata, se on jo menetetty tapaus. Kehut Ukon kehittymistä kohtaan on mitätöity väheksymällä kehutun asian hienoutta ja korostamalla jotain muuta asiaa joka koiran pitäisi osata (oletuksena ettei Ukko sitä sitten osaa). Tiedostan toki itsekin, että moni asia voisi olla ollut helpompi, kun ne olisi tajunnut muutama vuosi sitten. En kuitenkaan usko Ukon olevan kokonaan menetetty tapaus ja kehitystä tapahtuu koko ajan. Molemmat opimme.

Mä en aio lakata yrittämästä eteenpäin koirieni kanssa eri asioissa ainakaan sen vuoksi, että joku muu mulle sanoo, että ei meistä ole siihen. Mutta vaikka mä uskon itseeni ja koiriini, niin lopputulema voi olla silti se, että ollaan ihan paskoja. Minkäs sille sitten voi. Sitten jatketaan treenejä, uskotaan itseemme ja ehkä ensi kerralla ei olla enää ihan niin paskoja. ;)

4 kommenttia:

Mia kirjoitti...

Sulla on hyvä asenne! Pidä se! :D Pettymyksiä ja takaiskuja tulee aina ja kaikille.
Mut pitää kyllä sanoa että mä en tajua jos ihmiset ihan sanoo että toi sun koiras on esim. Menetetty tapaus. En käsitä. Asioita tehdään siksi että on kivaa. Eri asia sitten jos ei koira nauti tai itse ei nauti. Niin pitää miettiä uudelleen. Ukko esim varmasti tykkää tehdä. Oli se sitten niin tai näin jonkun mielestä koulutettu tai ei.Mä olen oppinut isoimman läksyni viimeisen vuoden aikana. Sillä ei ole yhtään mitään virkaa tykkääkö joku mun koiran tekemisestä vai ei. Pääasia että mä tykkään ja meillä on kivaa. Jos tuloksia tulee ni ne tulee siinä sivussa. Tulokset edellä en oo koskaan osannut mitään tehdä. Mut en olekaan mikään himotreenaajakaan. Nautit edelleen matkasta sun koirien kanssa se on pääasia. :)

Wau-ku kirjoitti...

Mä oon ihan samanlainen! Lähden jokaiseen koettelemukseen täysi usko päällä. Ja se tulee jotenkin luonnostaan, ettei sitä tarvi edes kaivella. Kun meen tekemään, niin tiedän ennen kuin yhtään askelta on otettu tai koiraa päästetty hihnasta että me ollaan voittajia (voittaja tässä yhteydessä tarkoittaa sitä omaa parasta osaamistaan, riittääkö se paras oikeeseen voittoon on ihan sivuseikka).
Ja kun tulee epäonnistuminen, niin nopea analysointi että mitä olisi voinut tehdä paremmin ja taas uudelleen voittamaan. Ja jopa epäonnistuneista radoista fiilistelen niitä hyviä kohtia mitkä meni huipusti!
Taitaa olla persoonallisuuspiirre tai sitten tekeminen on vaan niin hauskaa, ettei siitä viitti murjottaa :D

Sabina kirjoitti...

Just noin kuin Mia sanoi. Jonkun homman voi lopettaa tai pistää tauolle, jos itse tai koira ei nauti siitä, mutta ei kyllä tarvi sen vuoksi lopettaa jos ei nyt ole se nopein agilitytykki tai jokaista paimennuskisaa voittava paimen. Tärkeintä on, että on hauskaa, oppii ja kehittyy pikku hiljaa, omaan tahtiin.

Hyvin Saara kiteytti myös mulle tuttua ajatusmallia. Ei mun ole ollenkaan vaikea keksiä epäonnistuneista radoista hyviä pätkiä, se tulee jotenkin ihan luonnostaan. Mä uskon kyllä, että se on osittain persoonallisuuspiirre, mutta on myös opittavissa. Oli mullakin aiemmin enemmän tulospaineita jne., mutta sitten pääsinkin niistä yli aivan yllättäen. Paineista siis. Tavoitteita toki on edelleen. :)

Ja sitten se (oli se persoonallisuuspiirre tai opittu ajattelumalli) varmasti myös johtaa siihen, että tekeminen vaan on niin hauskaa, ettei viitsi murjottaa. Jos taas on paineita kovasti, niin siinä on hauskuuskin kaukana..

Ella kirjoitti...

Hei ihana asenne! :D Tästä pari lausetta ihan talteen ^_^